Evästeet
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä
1400-luvulla Tuomiokirkkoa laajennettiin runsaasti. Sydänkeskiajalla kirkossa oli jatkuvasti toimintaa auringonnoususta auringonlaskuun. Kun sisälle oltiin tultu eteläisen sivun asehuoneen kautta ja ennen kirkkosaliin astumista tehty vihkivedellä ristinmerkki, saattoi kävijä hiljentyä moniaistisessa ympäristössä. Kaupungin melu hiljeni viileiden kiviseinien sisällä, korkeuksiin kohoava katto oli ihmeellinen pienissä pirteissä asuvalle kansalle. Lasimaalausten läpi suodattuva värikäs valo loisti kalkkimaalausten peittämille seinäpinnoille, suitsukkeet tuoksuivat ja latinankielinen messulaulu pauhasi.
Kaupunkina Turku oli laajentunut, mutta toisen puolen jokea kaupunki käsitti vain Aninkaistenmäen aluetta. Pennisilta, eli ensimmäinen silta Aurajoen yli rakennettiin vuonna 1414. Myös oikeudellinen ja hallinnollinen elämä oli kehittynyt entisestään; esimerkiksi Turun maaoikeus perustettiin vuosisadan alussa. Vuosisadan aikana Turun asukasmäärä nousi 2000–3000 asukkaaseen.
Tietomme Tuomiokirkon rakennusvaiheista perustuvat eritoten 1920-luvulla tehtyihin Juhani Rinteen johtamiin arkeologisiin kaivauksiin, sekä muutamiin jälkeenpäin tehtyihin tutkimuksiin. Tulokset ovat olleet hyvinkin vaihtelevia, eli aivan varmaa ei vieläkään ole, milloin Tuomiokirkon laajennukset ovat tarkalleen toteutuneet. Tutkimusta tarvittaisiin siis vielä lisää.
Kuitenkin, eri arvioiden mukaan joko jo 1300-luvun lopulla, mutta viimeistään 1400-luvun alkupuolella Tuomiokirkon itäseinä laajeni uuden pääkuorin myötä lähes kaksinkertaistaen kirkkosalin pituuden. Uusi pääkuori oli koko kolmilaivaisen kirkkosalin levyinen. Alttari sijoitettiin Tuomiokirkon etuosassa kohoavien kahdeksankulmaisten pylväiden sisälle, ja sitä rajasi puinen kuoriaita. Alttarille kuoriaidan sisäpuolelle ei seurakunnalla ollut asiaa, vaan esimerkiksi ehtoollinen jaettiin kuoriaidan edessä maallikkoalttarilla, kirkkosalin puolella. Kuoriaidan sisällä muun muassa suoritettiin messu ja morsiusparit siunattiin. Kuorin lattian alta moni pappi sai viimeisen leposijansa. Samoihin aikoihin myös sakastia laajennettiin ja kirkon tornia kohotettiin.
Tuomiokirkkoa kiertäessä katse kiinnittyy takorauta-aitoihin ja niiden sisäpuolella sijaitseviin sivukappeleihin. Sivukappeleita rakennettiin runsain mitoin 1400-luvulla muun muassa pyhimysalttareiden paikoiksi. Vanhin niistä on pääkuorin laajennuksen kanssa samoihin aikoihin rakennettu pyhän Katariinan kappeli. Se yhdistyi viereen rakennetun pyhän Bartholomeuksen kappelin kanssa 1400-luvun lopulla, ja nimettiin pyhän Ristin kappeliksi (nykyään Agricolan kappeli). 1400-luvun alussa rakennettiin myös Pormestarin kuori, Sielujen kappeli (Stålhandsken kappeli) sekä Pyhän Ruumiin kappeli (Tavastin kappeli). Vuosisadan puolivälissä Tuomiokirkkoa laajennettiin Pyhän Johanneksen kappelilla (Kijkin kappeli) sekä Ursulan kappelilla. Nykyisen pääalttarin kuori, kahdeksansivuinen Kaikkien Pyhien Kappeli, valmistui 1400-luvun lopussa.
Varmimmin voimme ajoittaa yhden kirkon suurimmista kappeleista, Pyhän Ruumiin kappelin (kuvassa). Sen takorauta-aidassa lukee latinaksi “ano dni mcdxxv magnus olai epus fecit fiei hop”, eli suomeksi käännettynä kutakuinkin: “Herran vuonna 1425 piispa Magnus Olai teki tämän teoksen”. Vuoden 1425 rauta-aita on samalla Suomen vanhin ajoitettu taidetuote, ja myös Pohjoismaiden pisin säilynyt keskiaikainen rauta-aita. Rauta-aidan lahjoittanutta ja kappelin rakennuttajaa piispa Magnus Olaita eli Maunu II Tavastia saammekin kiittää monista laajennuksista. Maunu II Tavast myös hankki Tuomiokirkkoon runsaasti reliikkejä sekä rikkauksia, jotka edistivät kirkon omavaraisuutta. Hänen aikanaan Tuomiokirkossa elettiin kultaisinta keskiaikaa.
Magnus et re et nomine – piispa Maunu II Tavastin eli Magnus Olain kerrotaan olleen sekä todellisuudessa että nimeltään suuri.
Sivukappeleiden rakentaminen ja laajennustyöt siirsivät pikkuhiljaa kirkon ulkoikkunat yhä kauemmaksi kirkkosalista. Kirkkosalin pimentyessä oli tarpeen kohottaa kirkkosalin keskilaiva korkeammalle, jotta kirkkoon saataisiin yläikkunoista lisävaloa. Meille on säilynyt tilikirjoissa merkintä, joka paljastaa, että keskilaivan korotustyöstä maksettiin vuonna 1466 palkkio kemiöläiselle muurarimestari Pietarille ja hänen kolmelle apulaiselleen. Keskilaivan holvikaaret ovat siitä lähtien kaartuneet 24 metrin korkeudessa. Arkkitehtonisesti kirkkoa, jossa keskilaiva kohoaa sivulaivoja korkeammalla, sanotaan basilikaksi. Tuomiokirkko onkin Suomen ainoa keskiaikainen basilika.
Samoihin aikoihin, 1400-luvun loppupuolella, rakennettiin myöskin nykyinen pääalttarin kuori. Tällöin tilaa nimitettiin Kaikkien pyhien kuoriksi, ja siellä säilytettiin tärkeimpiä reliikkejä eli pyhäinjäännöksiä. Nykyiset pääalttarin freskot on maalattu näihin reliikeille varattuihin syvennyksiin.
1470-luvulta lähtien Tuomiokirkkoa ympäröi ulkopuolelta kehämuuri. Muurin tehtävä oli rajata kirkko sekä hautausmaana toimiva kirkkomaa ympäröivästä alueesta, eli toimia rajana pyhän ja maallisen välillä. Sillä on myös esitetty olleen arvovallan osoittamisen rooli sekä puolustuksellinen tehtävä. Muuri oli noin 400 metriä pitkä, lähes neljä metriä korkea ja paikoin jopa kahden metrin paksuinen. Muurin päällä kulki kattoharjanne. Muurissa oli aluksi viisi (sittemmin kuusi) porttia, ja siihen oli liitetty useita rakennuksia, kuten katedraalikoulu sekä kapitulitalo.
Kirkkoa ympäröivään muuriin liitettiin paljon loitsuja sekä kansanuskomuksia. Esimerkiksi kalaonnen sai kalastamalla muurin ylitse hautausmaalta roudan mukana esiin nousseita pääkalloja.
Katolisena aikana myös Tuomiokirkossa näkyi vahvasti pyhimyskultti. Pyhimykset ovat Jumalan palvelijoita ja ystäviä, joita kirkossa kunnioitetaan ja joilta saattaa pyytää esirukouksia. Pyhimykset toivat monelle keskiajan kristitylle lohtua sekä apua, mutta pyhimyksistä kerrotut tarinat toimivat myös esimerkkeinä siitä, kuinka monin eri tavoin oman elämänsä saattoi omistaa Jumalalle. Tärkein pyhimys koko katolisen kirkon alueella oli, ja on edelleen, Neitsyt Maria.
Pyhimykset osoittivat joko elämänsä aikana tai kuolemansa jälkeen pystyvänsä ihmetekoihin esimerkiksi vastaamalla heidän nimissään tehtyihin esirukouksiin. Näistä tapahtumista kirjoitettiin pyhimyskertomuksia eli hagiografeja, jotka levisivät ympäri Eurooppaa kirkkojen välityksellä kaiken kansan tietoisuuteen. Merkittäviä pyhimyksiä olivat muun muassa varhaiskristillisenä aikana eläneet ja marttyyrikuoleman kokeneet kristityt. Pyhimykset ovat edelleen tärkeä osa katolista sekä ortodoksista kirkkoa, mutta heidän vaikutuksensa näkyy myös suomalaisessa kulttuurissa. Esimerkiksi nimipäivien vietto pohjautuu keskiaikaiseen pyhimyskalenteriin.
Laskujen mukaan Tuomiokirkossa on ollut arviolta runsaimmillaan 42 pyhimysalttaria, joita sijoiteltiin ympäri kirkkosalia, erityisesti sivukappeleihin. Niillä järjestettiin muun muassa pyhimyksen muisto- tai juhlapäiviä. Alttarin perustamiseen tarvittiin riittävästi tuloja, sillä jokaisella alttarilla oli oma henkilökuntansa. Usein alttari saatiinkin perustettua lahjoituksen avulla, kuten prebendan eli palkkatilan myötä. Lisäksi alttari nähtiin pyhimyksen hautapaikkana: se tarvitsi reliikin eli pyhäinjäännöksen. Usein reliikki oli pyhimyksen luu, jossa pyhyyden ajateltiin säilyvän kuoleman jälkeenkin. Reliikkejä vaihdeltiin kirkkojen kesken, ja piispat saattoivat tuoda niitä mukanaan pyhiinvaellusmatkoiltaan.
Pyhimyksille perustettiin myös kulttia ylläpitäviä kiltoja; Turussa tiedetään olleen ainakin kuusi tällaista kiltaa. Killan tehtävä oli pitää yllä pyhimyksen alttaria ja huolehtia sillä pidettävistä menoista. Pyhimykset olivatkin varsin konkreettisia hahmoja uskonelämässä: jokaiseen vaivaan, hätään tai ammattiin oli oma pyhimyksensä, jonka puoleen saattoi kääntyä esirukoilemaan. Pyynnön mahdollisesti toteutuessa oli tavanmukaista toteuttaa kiitokseksi pyhiinvaellusmatka pyhimyksen haudalle, eli tämän alttarille. Pyhimysten merkitys Suomessa väheni hiljalleen uskonpuhdistuksen myötä.
Keskiajasta kiinnostuneen kannattaa Tuomiokirkossa suunnata erityisesti Pyhän ristin kappeliin eli nykyiseen Agricolan kappeliin. Kappelin seiniä ja kattoja koristavat 1400-luvun loppupuolelta peräisin olevat kalkkimaalaukset, joita Tuomiokirkossa on säilynyt onneksi paikoittain. Katossa on idän puolella neljä naispyhimystä, ja lännen holveissa evankeliumien kirjoittajien vertauskuvat. Seinillä on sekä pyhimyskuvia, kirkkoja kannatteleva lahjoittajapariskunta sekä tuntematonta vaakunaa kantava ritari. Kuvassa vasemmalla näkyvät Pyhä Andreas ja Pyhä Bartolomeus, taustalla katossa Pyhä Barbara.
Katolisella keskiajalla Tuomiokirkosta käsin toimiva piispa oli yksi Suomen vaikutusvaltaisimpia henkilöitä. Piispat olivat myös oppineimpien miesten joukossa, sillä he olivat saaneet maisterikoulutuksensa Euroopan yliopistoissa. Turun hiippakunta oli maan ainoa hiippakunta 1500-luvun puoleenväliin asti, jolloin koko silloisen Suomen kirkkohallintoa johdettiin Turusta käsin piispan valtuutuksin. Turun hiippakunnan piispalla oli keskiajan lopulla valvontansa alla jo sata seurakuntaa.
Turun hiippakunnan piispa vastasi Uppsalan arkkipiispalle sekä tietysti kardinaaleille ja paaville Roomaan. Kuitenkin Uppsalan arkkipiispat harvoin kävivät Suomen puolella tarkistamassa hiippakunnan toimia, jolloin piispa sai toimia varsin rauhassa, kunhan hän vain noudatti kanonisen oikeuden määrittelemiä oikeuksiaan sekä velvollisuuksiaan.
Piispat valittiin keskiajalla piispanvaalilla, jossa äänioikeus oli tuomiokapitulilla. Tuomiokapituli oli jo vuonna 1276 perustettu virasto, jonka tehtäviin kuului piispan valinnan lisäksi tuomiokirkon taloudesta ja hallinnosta huolehtiminen. Valittu piispa haki vahvistuksen sekä vihkimisen virkaansa paavilta, keskiajan loppuun asti matka tuli siis taittaa Roomaan asti. Myöhäiskeskiajalla matkan kuitenkin taittoi asiamies, ja piispan vihki Uppsalan arkkipiispa.
Piispan tehtäviin kuului muun muassa uusien pappien, diakonien ja muiden kirkollisten virkojen hoitajien vihkiminen, konfirmaation sakramentin toimittaminen sekä uusien kirkkojen sekä hautausmaiden vihkiminen. Lisäksi piispa käytti hallinto- ja tuomiovaltaa. Piispan kontolla oli muun muassa pappien kurinpidolliset asiat, ja piispa suorittikin piispantarkastuksia seurakunnissa. Poliittista valtaakaan ei piispalta uupunut, sillä keskiajalla piispalla oli oikeus osallistua Ruotsin valtaneuvostoon, jonka tehtävä oli toimia kuninkaan neuvonantoelimenä.
Piispa oli myös linnanherra. Kuusistoon rakennettiin piispanlinna, jossa on tiedetty piispan oleskelleen viimeistään vuonna 1295. 1300-luvulla piispanlinna muurattiin kivestä ja sitä laajennettiin. Tällöin piispanlinna sijaitsi saarella, joten se oli myös merkittävä puolustuksellinen tukikohta. Piispa Maunu II Tavastin aikana (piispana 1412-1450) Kuusiston piispanlinnassa elettiin kulta-aikaa: linnaa laajennettiin, ja siitä tuli komea ja vauras taloudellinen keskittymä. Reformaation jälkeen kuningas Kustaa Vaasa puratutti piispanlinnan, ja sen tiiliä käytettiin sittemmin mm. Turun linnan laajennuksiin. Oheisessa ilmakuvassa linnan raunioista näkyy linnan muoto.
Piispanlinnasta käsin piispa ylläpiti sekä kartutti varallisuutta, jota piispalle kertyi piispanpöydän tulojen kautta. Piispanpöydällä tarkoitettiin sitä piispan virkaomaisuutta, jota piispa sai käyttää tarpeidensa mukaan. Piispanpöytään kuului kiinteistöjä, kartanoita ja maatiloja sekä niistä saatava tuotto. Piispalla oli myös oikeus kerätä veroja sekä nauttia kestitystä eli prokuraatiota virkamatkoillaan.
Keskiajalla Turun hiippakunnassa ehti yhteensä olla 12 piispaa, joista ensimmäinen oli Pyhä Henrik. Suurin osa keskiajan piispoista on haudattu Turun tuomiokirkkoon. Nykypäivänä Turusta käsin toimii kaksi piispaa: arkkipiispa sekä Turun hiippakunnan piispa.
Vaikka Suomeen saatiin ensimmäinen kirjapaino vasta vuonna 1642, oli Suomessa silti kirjallista kulttuuria jo keskiajalta lähtien. Piispoilla, mutta myös seurakuntapapeilla, oli henkilökohtaisia kirjakokoelmia, ja myös Turun tuomiokirkolla oli oma kirjastonsa. Monet Katedraalikoulussa oppinsa saaneet papit siirtyivät jatko-opintoihin ulkomaisiin yliopistoihin palaten kotiin eurooppalaisten kirjojen kera. Koska katolisen kirkon yhteinen kieli oli latina, liturgisen tradition välittyminen myös kirjojen kautta oli helppoa. 1400-luvulta lähtien kirjojen saatavuus parani entisestään, sillä Saksassa kehiteltiin kirjapainotaito, joka nopeutti kirjojen tuotantoa huomattavasti.
Ensimmäinen Suomea varten painettu kirja on Missale Aboense, eli Turun messukirja. Samalla se on ainoa suomalainen inkunaabeli (kehtopainate), eli ennen vuotta 1501 painettu kirja. Missale Aboense painettiin Lyypekissä vuonna 1488. Messukirjan tilasivat Turun silloinen piispa Konrad Bitz sekä tuomiorovasti Maunu Särkilahti, josta tuli piispa Bitzin jälkeen. Latinankielinen Missale Aboense sisälsi jumalanpalveluselämän tarpeisiin messuja sekä rukouksia, jotka olivat käytössä koko katolisella alueella. Tekstit nojasivat vahvasti dominikaaniseen liturgiaan – olihan Turussakin oma dominikaanikonventti Pyhän Olavin luostari. Messukirjaan sisällytettiin kuitenkin myös paikalliseen tarpeeseen laadittuja tekstejä, kuten turkulaisia messutekstejä, jotka eivät kuuluneet varsinaiseen yleiskäytössä olleeseen dominikaaniseen liturgiaan. Lisäksi teoksen alkuun oli laadittu Turun hiippakunnan pyhimyskalenteri. Kirjasta otettiin arvioiden mukaan pari sataa painosta pergamentille sekä paperille, ja niitä jaettiin seurakuntien papeille.
Missale Aboensen alkusivun puupiirros (kuva ohessa) viittaa Turun hiippakuntaan. Kuvan keskellä pyhä Henrik talloo surmaajaansa Lallia. Pyhän Henrikin oikealla puolella on piispanhiippainen Konrad Bitz, ja vasemmalla puolella tuomiorovasti Maunu Särkilahti. Ylävasemmalla leijuu kirjapainaja Batholomeus Ghotanin nimikirjaimet sekä vaakuna.
Meidän päiviimme on säilynyt muutama kappale Missale Aboense -teosta, mutta kaikki säilyneet teokset ovat vajavaisia. Digitoituja kuvia säilyneistä Missale Aboensen kappaleista voi ladata omalle laitteelle ja tarkastella Kansalliskirjaston Doria-arkistosta, johon pääsee tästä linkistä klikkaamalla.
EvästeetLinkki avautuu uudessa välilehdessä