1600-luku – Ruotsin suurvalta-aika 

Uudelle vuosisadalle tultaessa luterilainen oppi oli hyväksytty valtionuskonnoksi. 1600-luku tunnetaan puhdasoppisuuden aikana, jolloin uusia oppeja juurrutettiin seurakuntiin sekä kansan tietoisuuteen. Ankara kirkkokuri piti seurakuntaa otteessaan sekä valvonnan alla, mutta myös sivistys sekä koulutus lisääntyivät. Esimerkiksi uusi yliopisto, Turun Akatemia, avasi ovensa opinjanoisille miehille. Myös Tuomiokirkko saavutti nykyiset mittansa, kun viimeinen sivukappeli valmistui hautakappeliksi 1650-luvulla. 

1600-luku oli myös sotien aikaa, ja vuosisadan kuluessa Ruotsi saavutti suurvalta-aseman. Tuomiokirkossa näkyy varsin selkeästi eri hautamonumenttien kautta sodat, joita Ruotsi kävi niin nykyisen Saksan alueella kolmikymmenvuotisessa sodassa kuin idemmässä Venäjää sekä Puolaa vastaan. 

Turun kaupunki kukoisti. Muun muassa vuosisadan alkupuolella perustettiin Turkuun maan ensimmäinen hovioikeus. Ensimmäinen tunnettu kaupunkikartta laadittiin Olof Gangiuksen toimesta vuonna 1634. Vuosisadan lopulla kaupungissa oli vaihtelevien arvioiden mukaan 5300–6800 asukasta. 

Kirkkokurista kinkereihin – Puhdasoppisuuden aika 

Katolisena aikana ihmiset olivat tottuneet rukoilemaan apua pyhimyksiltä sekä ajoittamaan vuotuiset maatilatyöt pyhimyskalenterin mukaan. Sanonnat, nimet ja uskomukset jatkoivat niin kansanperinteen kuin katolisen perinteen kulkua myös uudella, uskonpuhdistuksen jälkeisellä ajalla. Tilannetta kuitenkin haluttiin muuttaa. 1600-lukua nimitetään puhdasoppisuuden ajaksi, jonka aikana piispat sekä papit pyrkivät kitkemään niin katoliset kuin kansanperinteen tavat pois seurakuntalaisista.

Vuonna 1686 säädetyssä kirkkolaissa saneltiin määräyksiä muun muassa pappien tehtäviin, kirkkorangaistuksiin sekä kirkollisiin toimituksiin. Kirkkokuri koski niitä rikkomuksia, jotka aiheuttivat pahennusta tai häiriötä kirkkokansassa, mutta joiden vakavuus ei yltänyt maallisen oikeuden tuomiovallan alle. Rähinöinti, juopottelu, tanssiminen sekä kirkosta poisjäänti olivat kaikki sakotettavia tekoja. Sakkoja maksettiin rahalla tai häpeärangaistuksella, kuten jalkapuussa istumisella. Kirkkolaissa määrättiin muun muassa se, että pyhäpäivien aikana ei sopinut tehdä työtä tai osallistua huvituksiin, kuten teatteriin. Koska kaikkien tuli kokoontua kirkkoon, olivat kirkonmenot myös tärkeä tapa vaihtaa kuulumisia sekä kuulla uutisia kaupungin menosta. 

Samaiseen kirkkolakiin kirjattiin myös kinkereistä. Lukukinkerit kokoontuivat seurakunnittain kerran vuodessa. Tilaisuudessa oli todistettava, että muun muassa Katekismuksen lukeminen sujui ongelmitta ja Raamatun tuntemus oli kohdillaan. Kinkereiden kautta testattiin siis sekä lukutaitoa että kristinuskon oppien sisäistämistä. Vasta hyväksytyn suorituksen jälkeen saattoi päästä naimisiin, ja huonosti pärjäävät saivat pelätä jalkapuuhun joutumista. Lukutaitoa opettamaan perustettiin lukkarin virka piispa Johannes Gezelius vanhemman (1615–1690) toimesta, joka oli muutoinkin merkittävä kansanopetuksen edistäjä. Kinkerit olivat merkittävä askel kohti lukutaidon kehittymistä sekä kansansivistystä Suomessa. Kinkereillä käytössä olleet rippikirjat ovat Suomen ensimmäinen väestölaskennan muoto ja tärkeä lähde erityisesti sukututkijoille. 

Vuoden 1686 kirkkolain pääsee lukemaan kokonaisuudessaan tutkija ja suomentaja Markus Långin kotisivuilta tämän linkin takaa. 

Kartta 1600-luvun Turusta
Olof Gangiuksen kartta Turusta vuodelta 1634. Kuva: Kansallisarkisto
YouTube-video

Isak Rothovius  – Suomen kirkon uudistaja

Muotokuvamaalaus Isak Rothoviuksesta
Rothovius. Kuva: Wikipedia

Ensimmäisenä puhdasoppisuuden ajan piispana pidetään ruotsalaista Isak Rothoviusta (1572–1652). Ankaran Rothoviuksen aikana sekä hänen aloitteestaan Suomeen perustettiin uusia seurakuntia, Turun akatemia avasi ovensa (1640), ja koko Raamattu ilmestyi suomeksi (1642). Rothovius myös kunnosti Tuomiokirkkoa, joka oli aikaisemman tulipalon jälkeen rapistuneessa kunnossa. Katto uusittiin, seinäpintoja maalattiin ja saipa kirkko uudet urutkin. Lisäksi kirkontorni sai ensimmäisen aikaa näyttävän kellotaulunsa vuonna 1638.

Rothovius puuttui myös seurakuntapappien toimintaan. Hän laati ohjenuoriksi Ruotsin tavan mukaan hiippakuntasääntöjä, joista laajimmassa oli 103 pykälää. Säännöissä eli konstituutioissa ohjeistettiin muun muassa oikeaoppiseen kirkon sisustukseen, jumalanpalvelusjärjestykseen sekä kirkossa käyttäytymiseen. Sääntöjen rikkomisesta saattoi seurata sakkorangaistus. 

Ensist pitää kaikki kansa seurakunnissa kokoon tuleman oikial ajal, ennen kuin he mitään taikka syövät eli juovat, niin laittaen, että he 8 lyömän aikaan kaikki ovat koossa, jejuni [paastonneina], raittiina ja soveliaina heidän Jumalan palvelustans tekemään.

Vaikka Rothovius uudisti tarmolla kirkon asioita Suomessa, hän ei koskaan tuntunut kotiutuvan Turkuun. Ystävälleen valtakunnankansleri Axel Oxenstiernalle Rothovius kuvasi asuvansa “barbaarien ja skorpionien parissa”. Rothovius kuoli vuonna 1652 ja hänet haudattiin Tuomiokirkkoon keskikäytävälle. Hautapaikan Rothovius oli katsonut itselleen jo aikaisemmin, vapauttaen tilan itselleen kaivauttamalla ylös keskiaikaisen haudan. 

Turun Akatemia

Maalaus Akatemian vihkiäisistä, jossa värikäs kulkue kulkee kohti Tuomiokirkkoa
    Albert Edelfelt, Turun Akatemian vihkiäiset. Kuva: Wikipedia

Koska puhdasoppisuuden ajan linjauksilla pyrittiin yhtenäistämään sekä kohottamaan pappien tietotaitoa seurakuntiensa johdossa, tarvittiin Suomeen myös oma yliopisto, jossa tätä koulutusta voitaisiin tarjota. Suomen kenraalikuvernööri Per Brahe oli kirjoittanut vuonna 1638, kuinka “suomalaiset ovat yksinkertainen kansa, joka tarvitsee teologista ja valtiollista sivistystä”. Niinpä vuonna 1640 Turun akatemia perustettiin Tuomiokirkon ympärysmuurissa olevaan rakennukseen. Juhlallisia avajaisia vietettiin 15. heinäkuuta. Albert Edelfeltin maalauksesta voi tunnistaa Pietari Brahen ja Isak Rothoviuksen. Turun akatemia oli Ruotsin valtakunnan kolmas yliopisto. Vanhin oli sijainnut Uppsalassa jo vuodesta 1477 lähtien, ja järjestyksessään toinen perustettu Tarttoon vuonna 1632, jolloin kaupunki oli Ruotsin vallan alla. 

Akatemiassa oppinsa saivat muun muassa tulevat papit, lääkärit sekä hovioikeuden asessorit. Yliopistossa oli klassisen mallin mukaan neljä tiedekuntaa: teologinen, filosofinen, oikeustieteellinen sekä lääketieteellinen tiedekunta. Akatemian aloituskokoonpanossa toimi yksitoista professoria, ja oppinsa aloitti noin 200 ylioppilasta. Tieteellisten julkaisujen kielenä oli latina. Akatemiaan perustettiin myös Suomen ensimmäinen kirjapaino vuonna 1642. Siellä painettiin Suomen ensimmäinen painotyö ja samalla maan ensimmäinen väitöskirja, professori Mikael Wexioniuksen “Discursus politicus de prudentia” (Valtio-opillinen väitöskirja järkevyydestä). 

Akatemialla oli itsehallinto. Jos Akatemian opiskelijat aiheuttivat pahennusta vaikkapa kapakkatappelulla, tuli heidän vastata rehtorille sekä professoreille teoistaan. Tuomioksi saatettiin langettaa matka Akatemian omaan putkaan, tai pahimmassa tapauksessa oli rangaistuksena yliopistosta erottaminen.

Turun tuomiokirkko sekä Akatemia olivat tiiviisti yhteydessä keskenään. Akatemia oli valmistunut kirkon ympärysmuuriin, ja myös vuonna 1689 kirkkoon puhkaistiin oma Akatemian ovensa. Akatemiassa oppinsa saaneet papit saattoivat edetä professoreiksi ja sitä kautta piispoiksi asti. Akatemiassa valtiovallan sekä Akatemian suhteita valvoi kansleri. Varakanslerina toimi Turun piispa, joka useinkin puuttui yliopiston toimintaan. Teologian professuureista vastasivat tuomiorovasti sekä kaksi muuta tuomiokapitulin jäsentä tai lähiseurakuntien kirkkoherraa. 

Turun akatemian väitöskirjoja on digitoitu Kansalliskirjaston Doria-julkaisuarkistoon. Väitöskirjoja tarkastelemaan pääset tästä linkistä. 

Tuomiokirkon uusi sisustus – saarnatuoli ja penkkikiistat 

Vuosisadan aikana myös Tuomiokirkon sisustus muuttui luterilaisemmaksi. Tulija astui nyt koruttomaan kirkkoon, jonka keskiaikaiset maalaukset oli peitetty valkealla maalilla. Kuitenkin aatelisten vaakunoita sekä muotokuvia alkoi hiljalleen ilmestyä kirkon seinille. Sivukappelit olivat tyhjentyneet pyhimysalttareista, joten niitä alettiin myymään suvuille hautapaikoiksi sekä -kammioiksi. Tuomiokirkko saavutti myös lopulliset mittansa, kun 1657 valmistui lähelle pääkuoria Kankaisten kappeli. 

Tuomiokirkon sivualttarit oli lakkautettu, ja jumalanpalveluselämä oli keskittynyt yhden alttarin, pääalttarin, ääreen. Alttari sijaitsi vielä 1600-luvun puoleenväliin asti keskiaikaisella paikallaan kirkkosalin kahdeksankulmaisten pylväiden sisäpuolella. Tämän jälkeen pääalttari siirrettiin nykyiselle paikalleen, entiseen Kaikkien pyhien kuoriin. Jumalanpalveluksia pidettiin sekä suomeksi että ruotsiksi.

Alttarin lisäksi jumalanpalveluksen keskeiseksi elementiksi tuli korkealle kohoava saarnatuoli, josta Jumalan sanaa saarnattiin kirkkokansalle.  Tuomiokirkon saarnatuoli rakennettiin samalle paikalle, jossa kirkon nykyinenkin saarnatuoli sijaitsee. Ensimmäinen maininta Tuomiokirkon saarnatuolista on vuodelta 1622.

Saarnatuolista pappi näki koko alhaalla istuvan seurakuntansa. Keskiajalla kirkossa oli ollut jo hajanaisia, yksityisomisteisia tuoleja. Kuitenkin 1600-luvulla kirkkokansa sai muodoltaan yhtenäiset kirkonpenkit, joilta kirkonmenoja seurattiin. Vahvan sääty-yhteiskunnan vaikutuksesta vuodesta 1632 lähtien penkkijärjestys saneli, mihin kukakin saattoi istua, eli penkkipaikat olivat maksullisia ja penkkirivit lukittavia. Aatelisille osoitettiin parhaimmat paikat kirkkosalin etuosasta, ja heidän taakseen istuutuivat porvarit sekä sen jälkeen talonpojat. Kaikkein köyhimmät joutuivat tyytymään kirkkosalin takaosaan.

Naiset istuivat kirkossa pohjoisen puoleisilla penkeillä, miehet etelän puolella.

Penkkijärjestys aiheutti vääjäämättä närää seurakunnan keskuudessa, koska uusi penkkijärjestys nyt arvotti turkulaisia keskenään hyvin näkyvällä tavalla. Kirkkoraadille sateli valituksia huonoista paikoista sekä henkilöistä, jotka olivat heidän paikkansa anastaneet. “Lääninrahaston hoitajan vaimon sisar likistää tytärtäni penkissä!” valitti muuan hovioikeuden asessori Wassenius. Kirkossa ei myöskään vältytty fyysisiltä välikohtauksilta, kun penkkeihin tunkeilijat ja paikan omistajat solvausten saattelemina tulistuivat pahimmillaan käsirysyyn. Tilannetta rauhoittamaan penkkijärjestystä jouduttiinkin muuttamaan useaan otteeseen. 

Tuomiokirkossa oli myös lehteriparvia, joista erityisesti käsityöläiset seurasivat jumalanpalvelusta. Heidän kerrotaan tiputelleen epämääräisiä nesteitä alla istuvien, pahaa-aavistamattomien seurakuntalaisten niskaan. Ongelma lienee ollut kirkoissa varsin yleinen, sillä siitä oli säädetty erikseen kirkkosäännöksissä: alas sylkevän sakkorangaistus oli yksi hopeataaleri.

Sivualttareista hautakappeleiksi – Tuomiokirkon haudat 

Reformaation myötä katolisella ajalla pyhimyksille omistetut sivukappelit olivat tyhjentyneet ja käyneet turhiksi. Kirkolliset toimitukset olivat keskittyneet pääalttarille, ja seurakunta istutettu kirkonpenkkeihin jumalanpalvelusta seuraamaan. Samalla kirkko oli myös köyhtynyt, sillä kruunulle oli annettu oikeus takavarikoida suurin osa kirkon omaisuudesta. Ratkaisuksi keksittiin sivukappeleiden myyminen hautakappeleiksi varakkaille suvuille. Lisäksi paikkoja myytiin pitkin kirkkosalia sukuhaudoiksi. Hautapaikka kirkon sisällä saattoi maksaa moninkertaisesti verrattuna ulkona olevan kirkkomaan hautaan, ja siksi suurin osa turkulaisista haudattiinkin kirkon seinien ulkopuolelle. 

Jo keskiajalta lähtien viimeisen leposijansa olivat kirkosta saaneet piispat sekä muut kirkonmiehet, mutta uudella ajalla paikan saattoi ostaa jokainen, jolta ylimääräistä rahaa löytyi. Tuomiokirkon alle onkin haudattu vuosien saatossa niin aatelisia, kauppiaita, pormestareita, virkamiehiä, sotasankareita kuin yksi kuninkaallinenkin. Yhteensä hautoja on noin 4500. Niistä osa on tiili- tai holvihautoja ja loput ovat maa- eli multahautoja. Hautaaminen kirkon sisälle kiellettiin vuonna 1784. 

Seuraavassa kerrotaan muutamista 1600-luvun merkkihenkilöistä, joiden haudat löytyvät Turun tuomiokirkon sivukappeleista.

Lisätietoja Tuomiokirkkoon haudatuista löytyy myös Apua tutkimuksiin -sivulta, jonne pääsee tästä linkistä.

Tutustu lisäksi Citynomadi-palvelussa sijaitsevaan Turun tuomiokirkon hautakierrokseen, jota pääset tarkastelemaan tästä linkistä. 

Kaunis ja lempeä Ruotsin kuningatar Kaarina Maununtytär

Nainen istuu puun alla punaisessa samettipuvussa, jaloissa mies, joka painanut väsyneen päänsä naisen syliin
E.J. Löfgrenin romanttinen maalaus
Kaarinasta ja Eerikistä, maalaus Ateneumissa.
Kuva: Wikipedia

Kenties kuuluisin Tuomiokirkkoon haudatuista henkilöistä on Ruotsin kuningatar Kaarina Maununtytär (1550–1612). Kaarina oli naimisissa Kustaa Vaasan vanhimman pojan, Ruotsin kuningas Eerik XIV:n (1533–1577) kanssa. Eerik peri kuninkuuden vuonna 1560. Kustaa Vaasan muut pojat saivat herttuakuntia ympäri valtakuntaa, ja Suomen herttuaksi nousi Eerikin veli Juhana. Eerikin sanottiin olleen kiivasluontoinen kansanmies: yksi hänen tavoitteitaan kuninkaana oli vähentää aatelin valtaa. Epätoivoisesti kuninkaallista vaimoa etsivä Eerik lähetti kosintakirjeitä ympäri Euroopan hoveja, saaden takaisin kieltäytymiskirjeitä kerta toisensa jälkeen. 

Arvioiden mukaan vuonna 1565, Kaarinan ollessa vasta 14-vuotias, kohtasi pari toisensa. Nihdin eli jalkaväkisotilaan tytär Kaarina kiinnitti kuninkaan huomion kauneudellaan ja määrätietoisuudellaan, ja niinpä Eerik ja Kaarina päätyivät rakastajiksi. Ei ollut ollenkaan tavatonta, että kuninkaallisilla oli useitakin jalkavaimoja sekä heidän kauttaan saatuja jälkeläisiä. Hoviin viety Kaarina oppi lukemaan ja kirjoittamaan, ja hänen asemansa kuninkaan rakastajattarena oli arvostettu. Kaarina ja Eerik saivat ensimmäisen lapsensa, tyttären Sigridin, jo seuraavana vuonna. 

Vuosi 1568 oli merkittävä Kaarinan elämässä monella tapaa. Vuoden alussa Eerik ja Kaarina menivät naimisiin, sillä Eerikin kosintakirjeet eivät olleet vieläkään tuottaneet tulosta. Kaarinan myös sanottiin olleen ainoa henkilö, joka kykeni lepyttämään arvaamattoman ja kiivaan Eerikin. Avioitumisen jälkeen pari sai pojan, Gustaf eli Kustaa Eerikinpojan, josta tuli virallinen kruununperijä. Vielä suuremmin Ruotsia kohahdutti julkinen vihkiminen Tukholman Suurkirkossa 4.7.1568. Alhaissyntyinen Kaarina oli saanut kuninkaan puolisokseen, synnyttänyt maalle kruununperijän ja häitä seuraavana päivänä hänet vielä kruunattiin kuningattareksi.

Taustalla toimi kuitenkin Eerikin veli, Suomen herttua Juhana. Juhana oli kasannut taakseen aatelistoa, joka oli tyytymätön Eerikin hallintoon sekä kuninkaan määräyksiin, jotka olivat vähentäneet aateliston valtaoikeuksia. Aatelittoman Kaarinan kruunaaminen kuningattareksi oli kytevän kapinahengen sytyttänyt kipinä, jonka seurauksena Eerik syrjäytettiin vallasta syyskuussa 1568. Pariskunta lapsineen vangittiin. 

Musta marmorisarkofagi kappelissa, ikkunoissa lasimaalauksia
Kaarinan Maununtyttären sarkofagi Tuomiokirkon
Kankaisten kappelissa. Kuva: Timo Jakonen

Perhettä pidettiin vangittuna linnoissa ympäri Suomen sekä Ruotsin aluetta, muun muassa Turun linnassa. Vankeudessa Kaarina synnytti vielä kaksi poikaa, Henrikin ja Arnoldin, jotka kuitenkin kuolivat hyvin nuorina. Henrik on haudattu Turun tuomiokirkkoon. Kesällä 1573, melkein viiden vankilavuoden jälkeen, Kaarina ja Eerik erotettiin toisistaan. Pariskunnan vanhin poika Kustaa lähetettiin Juhanan toimesta Puolaan. Kaarina tuotiin takaisin Turun linnaan, mutta Eerik virui elämänsä loppuun asti Västeråsin linnassa, jossa hän vuonna 1577 kuoli – tarinan mukaan hernekeittoon sujautettuun arsenikkiin. 

Eerikin kuoleman jälkeen Ruotsin kuninkaaksi noussut Juhana-herttua, nyt Juhana III, antoi 26-vuotiaalle Kaarinalle ja tämän tyttärelle Sigridille Liuksialan kartanon Kangasalta. Siellä äiti ja tytär viettivät elämäänsä, kohottaen kartanon yhdeksi aikansa tuottoisimmista maatiloista Suomessa. Kaarinaa pidettiin lempeänä ja hyvänä tilanhoitajana, jota arvostettiin suuresti. Jopa nuijasodan talonpoikaiskapinoissa sai Kaarinan kartano olla rauhassa.

Kangasalla Kaarina myös kuoli 13.9.1612. Hänet haudattiin Turun tuomiokirkkoon ainoana Suomeen haudattuna kuninkaallisena. Aluksi Kaarina haudattiin poikansa Henrikin viereen nykyiseen Tottin kappeliin, jonne myöhemmin haudattiin myös pariskunnan tytär Sigrid. Kuitenkin Turun palon (1827) jälkeisissä korjaustöissä kunnostettiin Kankaisten kappeli kuningattaren arvoiseksi hautakappeliksi, ja vuonna 1867 hänen jäännöksensä siirrettiin mustaan marmorisarkofagiin. Kaarinan ja Eerikin tytär Sigrid avioitui, sai lapsia, ja hänen kauttaan pariskunnan sukulinja elää edelleen. Tänäkin päivänä on Kaarinan haudalla aina tuoreita kukkia. 

Jeremias Petri Paraisilta kirjoitti latinankielisen sururunon luettavaksi Kaarinan hautajaisiin. Sen voi lukea suomeksi ja latinaksi tästä pdf-tiedostosta.  

Sodat idässä  – Evert Horn ja Samuel Cockburn 

Ruotsin kuninkaaksi nousi vuonna 1611 Kustaa II Aadolf. Kuninkaan valtakautena Ruotsin hallinto sekä oikeuslaitos kehittyivät merkittävästi valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan avustamana. Erityisesti Kustaa II Aadolf tunnetaan valloittajakuninkaana, joka ansaitsi lisänimen “Pohjoisen leijona”. Sotaisan 1600-luvun alun aikana Ruotsi valloitti alueita muun muassa Karjalasta, Liivinmaalta sekä nykyisen Saksan pohjoisosista. 

Ruotsista itään päin käytiin sotia niin nykyisen Puolan kuin Venäjänkin alueilla. Puolan sota oli alkanut jo vuonna 1600 silloisen kuninkaan Kaarle XI:n aloitteesta, jolloin Ruotsi oli onnistunut valloittamaan suuren osan Puolan Liivinmaasta. Vuonna 1610–1617 käytiin Moskovan suurruhtinaskuntaa vastaan Inkerin sotaa. 

Puolan ja Inkerin sodissa ansioitui muun muassa sotamarsalkka Evert Horn (1585–1615), Kustaa II Aadolfin sotataitojen opettaja. Evert Horn syntyi Virossa ja sai aikansa parhaimman koulutuksen – kuuluihan hän Suomen huomattavimpiin aatelissukuihin. Hornin ensimmäinen merkittävä taistelu tapahtui Puolan sodassa vuonna 1605. Varsinaista sotamenestystä Horn alkoi kerryttää Venäjän sotaretkellä, johon Ruotsi osallistui Venäjän liittolaisena Puolaa vastaan. Vuonna 1609 sotaretken johtaja kreivi Jakob de la Gardie – suomalaiselta lisänimeltään Laiska-Jaakko – sekä hänen alipäällikkönsä Horn joukkoineen marssivat Novgorodiin ja sieltä Moskovaan. Hornin johtaessa etujoukkoja liittolaisten onnistui voittaa puolalaiset useissa taisteluissa. 

Vuonna 1610 syttyi Inkerin sota Ruotsin ja Moskovan suurruhtinaskunnan välille. Taisteluita käytiin useiden vuosien ajan. Tällöin Hornin johtamat joukot saivat vallattua Inkerinmaalta useita linnoja. Urallaan Horn kehitti uuden ruotsalais-suomalaisen ratsuväkitaktiikan, josta oli hyötyä vielä myöhemmässä, kolmikymmenvuotisessa sodassakin.

Vuonna 1614 itse tuore kuningas Kustaa II Aadolf tuli opiskelemaan sotataitoja Hornilta. Seuraavana vuonna kuninkaan katseen alla Horn näytti, miten piiritetyn Pihkovan kaupungin saisi vallattua. Tätä seuranneissa taisteluissa Horn sai kuitenkin itse surmansa.

Evert Hornin ja hänen vaimonsa Margareta Fincken (n. 1578–1647) hautamonumentti löytyy Tavastin kappelista. Monumentissa on Raamatun lauseita sekä ruotsiksi että latinaksi. Lisäksi monumentissa on pariskunnan sukujen vaakunat sekä muuta koristusta. Pariskunnan poika Kustaa Evertinpoika Horn oli toinen Tuomiokirkon Kankaisten kappelin rakennuttajista, jonne myös Evert Hornin maalliset jäänteet siirrettiin.

Hornin joukoissa taisteli myös Samuel Cockburn (1574–1621). Skotlannista lähtöisin oleva aatelismies pestautui palkkasoturina Ruotsin armeijan palvelukseen vuonna 1606. Ruotsissa hän otti käyttöön ruotsalaisemman version sukunimestään: Cobron. Cockburn yleni everstiksi asti ollen mukana Inkerin sodan loppuun asti. Stolbovan rauha solmittiin vuonna 1617, jonka myötä Ruotsille luovutettiin muun muassa Käkisalmen lääni sekä Inkerinmaa. 

Rauhansopimuksen jälkeen kuningas Kustaa II Aadolfin haaveissa siinsi jo seuraava valloituskohde: Riika. Keväällä 1621 Cockburn nimitettiin Suomen ratsuväen päälliköksi, ja joukot lähetettiin piirittämään Riian kaupunkia. Puolalaisia vastaan käydyissä taisteluissa Cockburn haavoittui ja hän kuoli pian tämän jälkeen. 

Palkkasoturit olivat oikukas voima armeijassa. Palkanmaksun takkuillessa he saattoivat vaihtaa puolia herkästikin. Cockburn pysyi kuitenkin uskollisena Ruotsin armeijalle, minkä vuoksi hänet palkittiin niin luottamustehtävillä kuin läänityksillä Pohjanmaalta sekä Suomen etelärannikolta. 

Cockburnin haudattiin Turun tuomiokirkkoon hänen leskensä toiveesta. Everstin hautamuistomerkkiin on kaiverrettu Skotlannin ohdake sekä Englannin ruusu. 1800-luvun kansallismielisissä restaurointitöissä muistomerkin toiselle sivulle lisättiin Turun vaakunastakin löytyvä Ranskan lilja sekä Suomen leijona. Muistomerkin päällä oleva latinankielinen epitafi ylistää everstiä. Sen tilasi Cockburnin veli. 

Oi Cockburn, elit urhoollisena, kuolit kesyttämättömänä, mukanasi viet samaan hautaan Marsin ja Minervan, mistä syystä eivät skotit eivätkä ruotsalaiset voi olla surullisempia, eivätkä puolalaiset iloisempia.

Kolmikymmenvuotisen sodan sankarit – Åke Tott ja Torsten Stålhandske

Toukokuussa 1618 puhkesi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan eli pääasiassa nykyisen Saksan alueella sota, joka myöhemmin sai pituutensa vuoksi nimen Kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648). Sota syttyi jännitteistä, joita keisarikunnassa oli jo pitkään ollut protestanttien sekä katolisten välillä. Sodasta kehkeytyi yksi maailmanhistorian tuhoisimmista sodista. 

Ruotsi liittyi mukaan sotaan rantautuen Stettinin seudulle kuningas Kustaa II Aadolfin johdolla vuonna 1630. Ruotsin armeija oli liittynyt mukaan puolustamaan protestantteja, mutta sotaa motivoi myös maan tavoite Itämeren herruudesta. 

Yksi erityisesti kolmikymmenvuotisessa sodassa mainetta niittäneistä sotamarsalkoista oli lohjalaissyntyinen Åke Tott (1598–1640). Hän oli Sigrid Vaasan ja Henrik Tottin poika, kuningatar Kaarina Maununtyttären ja kuningas Eerik XIV:n lapsenlapsi. Kustaa II Aadolfin kanssa sotaan lähtenyt Tott yleni nopeasti ratsuväenkenraaliksi ja sotamarsalkaksi. Kuninkaalta hän sai jopa lisänimen “Pohjolan lumiaura”. 

Vuonna 1632 Lützenissä käydyissä taisteluissa kuningas Kustaa II Aadolf menehtyi, ja Åke Tott toi kuninkaan ruumiin takaisin Ruotsiin. Samoin Tott päätti itsekin sotilasuransa reistailevan terveytensä takia. Ruotsissa hän osallistui valtaneuvoksena poliittisiin tehtäviin. Tottilla oli runsaasti läänityksiä niin Suomen, Viron kuin Ruotsin puolella, ja sotasaaliillaan hän koristi kartanoistaan komeita.

Åke Tott kuoli Eurajoella 15.7.1640 ja hänet haudattiin Turun tuomiokirkkoon. Hänen vaimonsa pystytti komean barokkisen hautamuistomerkin Pyhän Laurin kappeliin, jonka suku lunasti itselleen 500 viljatynnyrillä. Taiteilija Peter Schulzin veistämä monumentti valmistui 1678, ja siihen on kuvattu sekä Åke Tott että hänen leskensä kreivitär Christina Brahe (1609–1681). Puolisot on kuvattu monumenttiin luonnollisessa koossa korokkeella seisten. Muistomerkissä on kuvattuna myös pariskunnan sukujen vaakunat. Sen katolla on raamatullista kuvitusta: enkelit sekä Kristus. Kappelin seinämaalaukset ja muu ulkoasu ovat Turun palon (1827) jälkeiseltä ajalta. 

Åke Tottin hautajaiskulkueeseen Turun linnalta Tuomiokirkkoon osallistui muun muassa kahdeksan sotilaskomppaniaa, vastavihityn Turun akatemian professorit ja oppilaat sekä kaikki kaupungin porvarit. Perää piti kuusi vaunullista naisia.”

Samoissa taisteluissa Åke Tottin kanssa soti Torsten Stålhandske (1593–1644). Stålhandske toimi muun muassa Tottin alaisena Liivinmaan taisteluissa. Erityistä mainetta Stålhandske niitti suomalaisen ratsuväen, eli hakkapeliittojen, kenraalina. Hakkapeliittojen nimi juontui hurjasta “Hakkaa päälle” -huudosta, jota hevosten selässä ratsastaneet haarniskoidut sotilaat vihollisten edessä huusivat. 

Stålhandske taisteli vuoteen 1644 asti. Aiemmin hän oli jo loukkaantunut taisteluissa, mutta nyt hän vielä sairastui vakavasti. Stålhandske menehtyi sairauteensa Tanskassa 21.4.1644. Hänet haudattiin Turun tuomiokirkkoon. Vuotta aiemmin Stålhandske oli avioitunut Christina Hornin kanssa (1604–1673). Leskeksi jäänyt Christina lunasti keskiaikaisen Sielujen kappelin miehensä leposijaksi. Hampurilaisen Jürgen Meintzin veistämä hautamonumentti kuvaa avioparin tumban päällä.

Muutoin hautakappelin ulkoasu on Turun palon jälkeiseltä ajalta. Tällöin Torstenin tinainen hauta-arkku nostettiin ylös kappeliin, ja sinne koottiin myös Åke Tottin sekä Stålhandsken haarniskat, jotka löytyivät heidän kappeleistaan. Maalaustyö on arkkitehti Jac. Ahrenbergin käsialaa. Oviaukon kaareen on kirjattu ne taistelut, joihin Stålhandske kolmikymmenvuotisen sodan aikana osallistui. Ikkunan vaakunalasimaalauksen on tehnyt Wladimir Swertschkoff. Taiteilija kuitenkin erehtyi valitsemaan mallikseen suomalaisen Stålhandske-suvun vaakunan Torstenin oman, ruotsalaisen sukuhaaran vaakunan sijasta.