1700-luku – Sodasta vaurastumiseen

Ruotsin sodat eivät jääneet edelliselle vuosisadalle, vaan suuri Pohjan sota sodittiin vuosina 1700–1721. Tappiolliset taistelut sekä suomalaisille rankka venäläismiehityksen aika eli isoviha ryydittivät kansaa. Sodan päättänyt Uudenkaupungin rauha pani pisteen Ruotsin suurvalta-ajalle. 

Tuomiokirkkokin koki hävitystä isonvihan aikana, kun kirkon arvoesineitä ryöstettiin. Vuosisadan aikana kirkkoa oltiin korjaamassa useaan otteeseen, ensin isonvihan ja sitten tulipalojen tuhojen seurauksena. Piispat ja papit tekivät tiedettä ja pitkän perinteen luku päättyi, kun kirkkohautaus kiellettiin kirkoissa. 

Isonvihan aikana Turun väkiluku oli romahtanut hurjasti. Vaikeuksien jälkeen kaupungissa nähtiin kuitenkin myös ilonpilkahduksia. Valistuksen ajanjaksona otettiin harppauksia niin tieteessä kuin kulttuurin saralla. Turku käsitti yhä suuremman alueen, ja vuosisadan lopulla kaupungin asukasmäärä oli palautunut ja hyvää vauhtia ylittämässä 10 000 asukkaan rajan. 

Isonvihan aika Tuomiokirkossa

Ruotsin matka sotatantereilla oli edennyt voitokkaana vielä edellisellä vuosisadalla, mutta onni kääntyi pian 1700-luvulle tultaessa. Syttyi suuri Pohjan sota, jossa Ruotsia vastaan asettuivat Tanska, Puola sekä Venäjä aikeinaan vallata takaisin Ruotsille menettämänsä alueet. Erityisesti vuonna 1709 Pultavassa käyty taisto Venäjän armeijaa vastaan ja siellä koetut tappiot olivat kohtalokas kolaus Ruotsin suurvalta-asemalle. Tällöin Ruotsin kuninkaana oli Kaarle XII (kuninkaana 1697–1718), joka pakeni tappion jälkeen Turkkiin. 

Venäjän armeija jatkoi voittokulkuaan vallaten nopeasti alueitaan takaisin. Vuonna 1713 alkoi Suomen miehitys, joka myöhemmin sai raakuutensa johdosta nimityksen isoviha. Saman vuoden kesällä miehitysarmeija kolkutteli jo Turun porteilla, ja silloinen piispa Johannes Gezelius nuorempi sekä tuomiokapitulin jäsenet pakenivat Tukholmaan. Näin teki moni muukin pappi, mutta useat jäivät myös hoitamaan seurakuntaansa vainon aikana. Isonvihan aikana ihmisiä kidutettiin ja heidän omaisuuttaan riistettiin. Papitkaan eivät olleet turvassa, sillä heiltä miehitysarmeija keräsi väkivalloin tietoa kirkon piilotetuista arvoesineistä. 

Tuomiokirkossa venäläiset ryöstelivät arvoesineitä sekä hautoja. Tällöin muun muassa Kaarina Maununtyttären jäänteisiin kajottiin. Suomen kenraalikuvernööri Gustav Douglasin käskystä venäläiset veivät kirkosta myös pyhän piispa Henrikin luut, jotka olivat olleet kirkon arvokkaimpia reliikkejä jo vuodesta 1300 lähtien. Luut pakattiin laivaan, ja niiden oli määrä päätyä Pietariin tsaarin kokoelmiin. Erään tarinan mukaan kuitenkin Suomenlahdella nousi myrsky, joka upotti laivan, ja Henrikin luut vajosivat meren pohjaan. Oli tarina totta tai ei, vuonna 1720 Tuomiokirkosta anastetut Henrikin pyhäinjäännökset ovat hävinneet, eikä niiden nykyistä olinpaikkaa tiedetä.

Vielä luterilaisella ajallakin kirkon katolisen suojeluspyhimyksen ja maan ensimmäisen piispan luiden menetys oli kirkolle kova pala. Kuitenkin 1920-luvulla Tuomiokirkon remontissa tehtiin merkittävä löydös, joka herätti kysymyksen: anastettiinko sittenkään isonvihan aikana kaikkia pyhän Henrikin luita Tuomiokirkosta? Lue lisää löydöksestä 1900-luvun kohdalta tämän linkin takaa. 

Isoviha päättyi Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721. Miehitysaika oli kestänyt kahdeksan vuotta. Moni suomalainen oli menettänyt omaisuutensa tai pahimmillaan henkensä, ja tuhansia oli päätynyt pakkoleireille orjuuteen. Ruotsi menetti rauhassa Käkisalmen läänin sekä Kaakkois-Suomen, jonka seurauksena Viipurin hiippakunta vaihtui Porvoon hiippakuntaan. Kuninkaan valtaa rajoitettiin siirtämällä sitä valtiopäivien käsiin. Tämän myötä erityisesti ylemmän pappissäädyn päätöksentekovalta kasvoi.

YouTube-video

videoLinkki avautuu uudessa välilehdessä

Tuomiokirkon kunnostukset ja uusi torninkupu 

Isonvihan miehitysjakson aikana Tuomiokirkko oli kärsinyt mittavat vauriot: Katto oli rikki ja monet lasi-ikkunat korvattu laudoilla. Rauhan palautuessa erityisesti kaupungin porvareiden työvoiman avulla saatiin kunnostustyöt käyntiin. Muun muassa katto korjattiin, ikkunat uusittiin ja uudet kirkonkellot nostettiin torniin. Korjaustyöt kestivät pitkään, sillä rakennusmateriaalien saanti oli hidasta. Hiljalleen kirkko kuitenkin paikattiin kuntoon, ja niin porvarit kuin aatelikin lahjoittivat esineitä rakkaalle Tuomiokirkolleen. Esimerkiksi hovioikeuden komissaarin Hans Wittfoothin rahalahjoituksen myötä kirkko sai uudet, 32-äänikertaiset urut. 

Kauaa ei Tuomiokirkko kuitenkaan ehtinyt nauttia ehostetusta ulkoasustaan, kun salama iski Tuomiokirkkoon syksyllä 1738. Vuodesta 1689 kohonnut komea barokkinen kirkontorni sekä osa kattoa tuhoutui, mutta muuten kirkko säästyi pahoilta vaurioilta. Katto korjattiin ja pudonneet kirkonkellot korvattiin uusilla. Kesti kuitenkin vuoteen 1759 kunnes uusi kupu saatiin rakennetuksi tornin huipulle. Sen oli suunnitellut saksalaissyntyinen Turun kaupunginarkkitehti Christian Friedrich Schröder. Salamat iskivät torniin vielä parikin kertaa saman vuosisadan loppupuolella aiheuttaen pieniä tulipaloja, kunnes torniin asennettiin Suomen ensimmäinen ukkosenjohdatin vuonna 1791. 

Hyödyn aika – kirkko valistajana

1700-luku tunnetaan Euroopassa valistuksen aikana, jota Suomessa nimitetään myös hyödyn ajaksi. Tiede otti harppauksia, ja edistys sekä järkiajattelu nousivat keskiöön. Tällöin yhteiskuntaa kehitettiin sivistysaatteen mukaisesti.

Kirkkojen tehtävänä oli hoitaa köyhiä ja sairaita sekä vastata kansanopetuksesta. Koska ihmisten tuli kokoontua kirkkoihin, oli saarnatuoli oiva paikka levittää niin uskon sanomaa kuin arkielämänkin hyötyniksejä. Turun akatemian talousopin professori ja myöhemmin Maarian kirkkoherra Pehr Kalm julisti väitöskirjassaan, kuinka pappien tehtävänä oli “keskustella sanankuulijoidensa kanssa kaikesta, mistä on hyötyä taloudessa”. Papeilla oli arvovaltaa, ja heidän esimerkkinsä siispä ensisijainen uusien keksintöjen tai aatteiden levittämisessä kansan keskuuteen. Esimerkiksi uudet viljelystavat sekä hyötykasvit, kuten peruna, tulivat vuosisadalla talonpojille tutuiksi pappiloiden kasvimaiden kautta. 

Sivistyksen, tieteen ja tutkimuksen aikakaudella papit ja piispat eivät opiskelleet vain teologiaa, vaan moni heistä oli aikansa johtavia tieteentekijöitä muidenkin alojen saralla. Esimerkiksi Turun piispa Johan Browallius (piispana 1748–1755) toimi Turun akatemiassa niin teologian kuin fysiikan ja kasvitieteen professorina. Piispankukat, tieteelliseltä nimeltään Browallia, on nimetty hänen mukaansa osoittamaan tätä monitieteistä yhteyttä.

4500 hautaa – kirkkohautauksen kulttuuri  

Kirkkohautauksen yleistymisestä ja Tuomiokirkon sivukappeleiden hautamonumenteista kerrotaan 1600-luvun kohdalla, jonne pääset tästä linkistä.

Vielä 1700-luvulla sai Tuomiokirkon kaksi sivukappelia silmiinpistävät hautaholvaukset, vaikka koreiden hautamonumenttien aika oli jäänyt edelliselle vuosisadalle. Pyhän Johanneksen kappeliin rakennettiin hautarakennus Kijkin suvulle. Alun perin Tukholmasta Turkuun puotipojaksi saapunut Johan Jacob Kijk (1706–1777) nousi yhdeksi Turun rikkaimmista kauppiaista, joka omisti muun muassa Teijon ruukin. Pyhän Ruumiin kappeliin taasen rakennettiin hautaholvi latvialaissyntyiselle Herman Wittelle ja hänen suvulleen. Witte toimi Turun piispana vuosina 1721–1728. 

Tietoa Tuomiokirkkoon haudatuista etsitään yleisimmin Turun tuomiokirkon tilikirjoista (Åbo domkyrkas räkenskaper). Tilikirjojen perusteella on arvioitu, että Tuomiokirkon lattian alle haudattiin uskonpuhdistuksen ajan jälkeen noin 1/5 turkulaisista miehistä, naisia hieman harvemmin ja lapsia vielä vähemmän. Loput haudattiin kirkkomaalle. Tilikirjoihin sekä hautakiviin ikuistettiin miesten nimi, naiset tunnistettiin useimmiten vain miehiensä vaimoina tai isiensä tyttärinä. Lapsiakaan ei tilikirjoihin nimetty. 

Tutustu Tuomiokirkon tilikirjoihin Apua tutkimuksiin -sivustolla tämän linkin takaa. 

Hautapaikka kirkon seinien sisältä oli haluttu, sillä täten haluttiin kunnioittaa vainajaa. Uskottiin myös, että tuomiopäivän koittaessa vainajalle voisi olla etua ylösnousta niinkin hyvältä paikalta kuin kirkon sisältä. Erityisesti aateliset kunnioittivat vainajia myös muun muassa muotokuvin ja suruvaakunoin, joita kirkon seinille kertyi. Samoin oli tavanomaista lahjoittaa kirkolle esineistöä tai omaisuutta kuolleen sukulaisen muistoksi. Tällaisia lahjoitusesineitä on nähtävillä myös Tuomiokirkkomuseossa. 

Hautaaminen kirkon sisälle maksoi aina, mutta hintaan vaikutti muukin kuin pelkkä hautapaikan lunastaminen ja hautaan laskeminen. Esimerkiksi sanoma- ja saattokelloja soitettiin maksua vastaan kuoleman jälkeen sekä hautaan siunaamisen yhteydessä. Sanomakelloja saatettiin soittaa jopa tunteja, ja niistä pystyi päättelemään vainajan iän sekä tämän sukupuolen: kahdella kellolla tehdyssä soitossa soitto miesvainajalle alkoi suurella kellolla, naiselle pienellä kellolla. Lyöntien rytmistä kuuli, montako vuosikymmentä vainaja oli ehtinyt elää.

Maksua perittiin myös muun muassa kynttilöiden poltosta, saarnatuolin ja alttarin verhoamisesta sekä paarivaatteesta, jolla ruumis peitettiin. Paarivaatteita oli tarjolla moneen lähtöön, ja hienoimmat oli tehty sametista. Myös paareja lainattiin etenkin silloin, kun käytössä ei ollut ruumisarkkua.

3.3.1703 porvari Simon Agrelin haudattiin kirkkoon 56 taalerin hintaan, johon kuuluivat paarivaatteet, hautaan laskeminen sekä soitto kolmella kellolla 4,5 tunnin ajan.

Hautapaikan hinta vaihteli sijainnin mukaan. Mitä lähempänä alttaria hautapaikka oli, sitä pidemmän pennin sai siitä maksaa – kuuluivathan messut hautaan näin paremmin. Lisäksi kirkon eteläpuoli oli pohjoista tyyriimpi. Tämän lisäksi perhe maksoi palkkion haudankaivajille sekä kellonsoittajalle. Maksua ei peritty kaikkein köyhimmiltä, ja muun muassa kirkon henkilökunta oli maksusta vapautettu. Lisäksi esimerkiksi Turun akatemian ylioppilaat pääsivät ilmaiseksi kirkkomaan “akatemian multaan”.

Haudat olivat pitkälti sukuhautoja, eli niitä availtiin aina uuden henkilön lunastaessa paikkansa. Ellei sukuhautaa lunastanut kukaan suvusta kolmeenkymmeneen vuoteen, palautui se kirkon omistukseen uudelleenmyytäväksi. Muun muassa tämän vuoksi saman hautapaikan kohdalta löytyy monta eri sukua. Tilikirjoista selviää myös, että osa lunasti vain väliaikaisen hautapaikan kirkon ruumishuoneelta tai sisemmästä sakastista, jonka jälkeen vainaja siirrettiin toisen kirkkomaan multaan. Ei myöskään ollut tavatonta siirtää vainaja uuteen paikkaan esimerkiksi silloin, kun sukuhauta perustettiin toiseen kirkkoon ja suvun esi-isät toivottiin saatavaksi samaan paikkaan. 

Vuosisadan lopulla herättiin kirkon sisälle hautaamisen ongelmiin. Lattianaluset alkoivat olla täynnä, ja erityisesti kesäisin joutuivat seurakuntalaiset kirkkoon tullessaan pökerryttävän katkun edessä turvautumaan hajusuolaan. Lisäksi hautojen jatkuva availu kulutti kirkon lattioita sekä penkkejä. Myös hygieniasyihin osattiin jo vedota, vaikka bakteerien yhteyksistä sairauksiin ei vielä tiedetty juuri mitään. Tämän seurauksena vuonna 1784 astui voimaan kuninkaan määräämä hautauskielto kirkkojen lattioiden alle. Tällöin Tuomiokirkossa oli vielä noin 90 käytössä ollutta perhehautaa, jotka muurattiin umpeen. Mitään hautoja ei ole poistettu Tuomiokirkon sisältä, vaan kaikki haudat ovat lattioiden alla edelleen – yhteensä haudattuja on arviolta noin 4500. 

Suurin osa turkulaisista oli kuitenkin saanut viimeisen leposijansa kirkkomaalta kirkon seinien ulkopuolelta, sillä siellä hautapaikka oli edullisempi. Sielläkin päti sama periaate, jonka mukaan etelän puoli oli hautapaikkana halutumpi, ja pohjoinen kirkkomaa varattu kaikkein köyhimmille sekä rikollisille. Vuosisadan lopulla uudelle hautausmaalle oli kuitenkin kova tarve. Aluksi sen paikaksi kokeiltiin Piispankadun päässä olevaa tonttia, joka kuitenkin osoittautui kehnoksi paikaksi hiekkaisen maan takia. Lopulta paikaksi päätettiin Skanssinmalmi, joka tällöin sijaitsi vielä Turun kaupungin rajojen ulkopuolella. Turun nykyinen Vanha hautausmaa vihittiin käyttöön 1807.