1800-luku – tulipalosta jälleenrakennukseen

Ruotsin ja Venäjän välillä käyty Suomen sota päättyi Haminan rauhaan vuonna 1809, ja Suomi siirtyi Ruotsilta Venäjän keisarikunnan autonomiseksi osaksi. Vaikka Venäjän keisarikunta tunnusti ortodoksista uskoa, sai Suomi pitää valtionuskontonaan luterilaisuuden. Aiemmin olivat Suomen hiippakunnat olleet Ruotsin arkkihiippakunnan alaisia, mutta nyt Suomen kirkko itsenäistyi ja sai oman arkkipiispansa, joka toimi Turusta käsin.

Merkittävän leiman Tuomiokirkon ja koko Turun ulkoasulle löi Turun palo vuonna 1827, jonka seurauksena kaupunki paloi lähes täysin. Tuomiokirkostakin jäi vain pääasiassa kiviseinät ja kattoholvit jäljelle. Mittavien uudelleenrakennustöiden aikana Tuomiokirkko nostettiin uuteen kukoistukseen, ja kirkon nykyinen ilme onkin pitkälti tältä ajalta. 

Turku sai palon jälkeen uuden, C. L. Engelin suunnitteleman asemakaavan, joka oli aiempaa väljempi ja säännönmukaisempi. Esimerkiksi Tuomiokirkon ympäristö rauhoitettiin puistomaiseksi ja kaupungin päätori siirtyi nykyiselle paikalleen kauppatorille. Vaikka pääkaupunkistatus oli menetetty Helsingille vuonna 1812, oli Turku silti monimuotoisen kulttuurin ja sivistyksen keskus. Vuosisadan lopulla oli kaupungin väkiluku jo yli 30 000 asukasta. 

YouTube-video

Turun palon tuhot Tuomiokirkossa

Tuulisena ja kuivana iltana 4.9.1827 syttyi tulipalo Hellmanin talossa Aninkaistenmäellä. Tiheän puutaloasutuksen sokkelossa tulipalo levisi nopeasti saaden pontta voimistuvasta tuulesta. Tuomiokirkon kellot soittivat hälytyksen kaupunkilaisille, jotka riensivät hätiin yrittäen hillitä tulipaloa leviämästä omaan asuinkortteliinsa. Sammutustöitä kuitenkin vaikeuttivat muun muassa sää sekä sammutusväen puute. Kaupungin porvarit sekä päättävä elin olivat nimittäin markkinoilla Tampereella. Puuttuvien apukäsien lisäksi kukaan ei myöskään uskaltanut aluksi luvata maksua kaupungissa majailevalle venäläiselle varuskunnalle, joka vain rahaa vastaan olisi suostunut avuksi sammutusjoukkoihin.

Illan mittaan tuuli kääntyi, ja yöllä palo levisi myös joen toiselle puolelle. Kipinät sinkosivat Tuomiokirkonkin kattorakenteisiin, ja pian palava kirkontorni oli kuin soihtu liekkimeren valtaamaan kaupungin yllä. Tulipalo saatiin sammumaan vasta seuraavana päivänä palon riehuttua 18 tuntia. Kolme neljäsosaa kaupungista oli tuhoutunut ja yli 11 000 ihmistä menettänyt kotinsa. Paloa edeltävää Turun kaupunkikorttelistoa pääsee aistimaan nykyisin enää vain museona toimivalla Luostarinmäen alueella. 

Tulen myrsky oli nyt yltynyt niin hurjaksi, että Tuomiokirkon kohdalla oli miltei mahdotonta enää pysyä pystyssä, samalla kuin koko ilma oli sakeana kiitäviä kipunoita, kekäleitä, tulta ja savua. Kauas ympäri maakunnan kajasti tämän suurpalon loimu syksyisessä yössä.

Tuho oli Tuomiokirkossa melkoinen. Jäljellä olivat kiviseinät ja kattoholvit, jopa kirkonkellot olivat sulaneet. Ainoastaan kaksihuoneisen sakastin takaosa selvisi vahingoitta, minkä vuoksi osa arvoesineistä säilyi – nyt niitä on nähtävillä Tuomiokirkkomuseossa. Samoin sakastissa varastoituina olleet muutama keskiaikainen, puinen pyhimyspatsas sekä autuaan piispa Hemmingin pyhäinjäännösarkku selvisivät palosta. Kirkkosalin kiviset 1600-luvun hautamonumentit olivat korjauksen tarpeessa, mutta täysin ne eivät tuhoutuneet. Muutoin oli kaikki pitkälti luotava uudestaan. 

Pahoin kärsivät myös Tuomiokirkon ympärysmuuri sekä siinä sijainneet rakennukset. Muun muassa Turun akatemian kirjasto tuhoutui, lukuun ottamatta niitä kirjoja, jotka olivat lainassa kaupungin ulkopuolella. Turun akatemia siirrettiinkin palon jälkeen Helsinkiin, jossa sen nimeksi tuli Suomen keisarillinen Aleksanterin yliopisto, nykyinen Helsingin yliopisto. Palon jälkeen tuhoutunut muuri ja sen rakennukset purettiin, eikä niitä rakennettu enää uudestaan. 

Tuhkasta nouseva Tuomiokirkko

Historiansa aikana Tuomiokirkossa on riehunut enemmän tai vähemmän tuhoisia tulipaloja kolmisenkymmentä kertaa. Näistä vuoden 1827 palo oli yksi pahimmista. Palon jälkeen niin koko kaupungin kuin Tuomiokirkon korjaustöihin ryhdyttiin pikaisesti seurakuntien kirkollisten toimitusten siirtyessä väliaikaisesti lähikirkkoihin.

Reilun kahden vuoden kuluttua, 13.9.1829, kunnostettu kirkko luovutettiin suomalaisen ja ruotsalaisen seurakunnan käyttöön. Vaikka työtä oli vielä jäljellä, nyt oli kirkkoon saatu asennettua kuparikatto sekä sisälle kirkonpenkit. Kirkkosalissa nyt nähtävillä olevat penkit eivät kuitenkaan ole nämä suoraan palon jälkeen rakennetut. Aluksi kirkkoon rakennettiin vielä vanhan penkkijärjestyksen mukaiset lukittavat, maksulliset penkit. Vasta vuonna 1884 Tuomiokirkkoon saatiin tasa-arvoisemmat, edelleen käytössä olevat avoimet sekä ilmaiset penkit. 

Nykyinen torninhuippukin on palon jälkeen rakennettu, ja sen on suunnitellut  C. L. Engel. Uusgoottilaista tyylisuuntaa edustava Engelin torninkupu valmistui vuonna 1834. Upouusi torninhuipun pilkahdus ikuistettiin jo samana vuonna Suomen ensimmäiseen valokuvaan, jonka Henrik Cajander kuvasi kotikadultaan Uudenmaankadulta. Tuomiokirkon torni näkyykin kauas, sillä katutasosta mitattuna se kohoaa noin 93 metrin korkeuteen. 

Aikakello on myös 1830-luvulta, ja vielä vuoteen 1942 asti piti vahtimestarin kiivetä päivittäin ylös torniin kelloa vetämään. Kellotaulun numerot on uusittu, mutta niiden ulkoasu on pysynyt samana: taululla pyörii vain yksi viisari, tuntiviisari. Aikaa soittamaan hinattiin ylös torniin yhteensä kahdeksan kirkonkelloa kahteen eri tasoon köyden varassa. Köysi oli pujotettu renkaasta, joka on edelleen nähtävissä Tuomiokirkon pääportailla. Alempana tornissa soivat kuusi kutsukelloa, joita soitetaan kirkollisten toimituksien yhteydessä. Aivan ylhäälle nostettiin kaksi aikakelloa, jotka soivat vartin välein sekä tasatunnein. 

Kirkkosalissa kulkiessa on Turun palon jälkeisten korjaustöiden tulokset silminnähtävissä. Torninkuvun lisäksi C. L. Engel suunnitteli komean saarnatuolin vuonna 1837, ja sen toteutuksesta huolehti ruotsalainen koristeveistäjä Carl Wennerström. Nykyinen saarnatuoli on samalla paikalla, johon kirkon ensimmäinen saarnatuoli reformaation jälkeen 1600-luvulla asetettiin. Tällöin alttari oli vielä kahdeksankulmaisten pylväiden sisällä. Engel olisi kuitenkin halunnut sijoittaa saarnatuolin lähemmäksi jo tuolloin käytössä ollutta nykyistä pääalttaria, mutta kirkon päättäjät eivät alkuperäisestä paikasta suostuneet luopumaan. Yhteensopivan tyylin mukaisesti valmistettiin myös virsitaulut sekä kirkkosalin virsinumerokaapit. Tuomiokirkko sai myös lahjoitusvaroin uudet urut, joissa oli 54 äänikertaa sekä reilu 3000 pilliä.

Pääkuorin kuvitusta

Tuomiokirkon pääkuorin ulkoasu huokuu 1800-luvun palonjälkeisten korjaustöiden jälkeä. Jo kirkkosalin suulta nähtävä alttaritaulu valmistui vuonna 1834. Alttaritaulun maalaustyöstä vastasi ruotsalainen Fredrik Westin (1782–1862), joka oli yksi maansa tuotteliaimpia alttaritaulumaalareita. Puisen alttarikehyksen veisti Carl Wennerström ruotsalaisen arkkitehti Carl Gustaf Blom Carlssonin suunnitelmien mukaan. Alttaritaulun aiheena on Kristuksen kirkastuminen, joka on varsin yleinen alttaritaulumotiivi. Tapahtuma on kuvailtu muun muassa Matteuksen evankeliumissa.

Kuuden päivän kuluttua Jeesus otti mukaansa Pietarin sekä Jaakobin ja tämän veljen Johanneksen ja vei heidät korkealle vuorelle yksinäisyyteen. Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo. (Matt 17:1–2) 

Seiniä ja kattoa koristavat Suomen ensimmäiset freskot, eli märälle seinäpinnalle maalatut maalaukset. Ne on tehnyt 1850-luvulla Robert Wilhelm Ekman (1808–1873). Ekmania kutsutaan Suomen maalaustaiteen isäksi, ja hän kuuluikin Suomen merkittävimpiin taiteilijoihin 1860-luvulle asti. Ekman edustaa varhaista kansallisromanttista tyylisuuntaa, jossa ammennettiin aiheita karjalaisesta sekä suomalaisesta kansanperinteen ja mytologian sammiosta. Ekman maalasi myös talonpoikaiselämän kuvauksia, ja oli intohimoinen Kalevalan aiheiden kuvittaja. 

Pääkuorin seinien syvennyksissä kiertävät freskot Jeesuksen elämänvaiheista syntymästä ylösnousemukseen. Ylhäällä katossa on kuvattuna Ilmestyskirjan kuvaamia enkeleitä ja muita taivaan ihanuuksia. Pääkuorin oviaukon molemmin puolin seisovat kuin kolmiulotteisina patsaina reformaattori Martti Luther sekä 800-luvulla elänyt, Pohjolan apostolina tunnettu piispa Ansgar.

Raamatullisten kuvien lisäksi historiamaalarin arvonimen Ruotsissa saanut Ekman kuvitti pääkuoriin myös kaksi historiallista tapahtumaa. Niistä ensimmäisessä piispa Henrik kastaa suomalaisia Kupittaan lähteellä. Toisessa piispa Mikael Agricola ojentaa kuningas Kustaa Vaasalle tuoreeltaan suomennetun Uuden testamentin. Nämä kaksi tapahtumaa ovat Ekmanin mielikuvituksen sekä ajan käsityksen siivittämiä: Piispa Henrik ei koskaan saapunut Turkuun, vaan toimi pohjoisempana. Samaten ei myöskään kuningas Vaasa saanut henkilökohtaisesti ensimmäistä suomenkielistä Raamattua käsiinsä. Ei kuitenkaan ole suuremmin hämmästyttävää, että Ekman valitsi historiallisiksi merkkihetkiksi juuri Suomen kristillistämisen sekä suomen kirjakielen synnyn Tuomiokirkkoa koristamaan. 

Muinaismuistojen palauttamiskomitea Tuomiokirkkoa uudistamassa

Tuomiokirkon ajalliset kerrostumat ovat hyvin nähtävissä. Erityisenä esimerkkinä toimivat keskiajalla pyhimysalttareiden paikoiksi valmistuneet sivukappelit, jotka muuttuivat reformaation jälkeen hautapaikoiksi. Koristeellisimmat hautamonumentit veistettiin 1600-luvun sotasankareiden muistoksi.

Turun palon jälkeen monet hautamonumentit olivat kärsineet vahinkoja ja sivukappeleiden sisustus oli tuhoutunut. Kädenjälkensä korjaustöille antoi Turun tuomiokirkon muinaismuistojen palauttamiskomitea, joka perustettiin tammikuussa 1865 kunnostamaan Tuomiokirkon muistomerkkejä. Varhaiseen kokoonpanoon kuuluivat komitean perustajajäsenen kirjailija Nils H. Pinellon lisäksi muun muassa suomalaisuusaatteen ajaja, kirjailija Zachris Topelius, taidevaikuttaja Fredrik Cygnaeus, taiteilija R. W. Ekman sekä kreivi C. M. Creutz. Erityisesti heitä yhdisti mielenkiinto kirkon muinaismuistomerkkejä kohtaan – varsinainen taiteellinen pätevyys puuttui kaikilta paitsi taidemaalari Ekmanilta, jonka käsialaa pääkuorin freskotkin olivat.

Toimikunta oli kiinnostunut erityisesti Ruotsin suurvalta-ajan merkkihenkilöistä, ja siispä ensimmäinen komitean urakka koski Ruotsin kuningatar Kaarina Maununtyttären muistomerkkiä. Lahjoitusvaroin saatiin tilattua musta marmorinen sarkofagi, johon Kaarinan ruumis siirrettiin Tottin hautaholvista vuonna 1867. Sarkofagi sijoitettiin Kankaisten kappeliin, jonka katto ja seinät koristettiin kuninkaalliseen kuosiin. 

Seuraavaksi komitean toimesta saivat Tavastin, Tottin sekä Stålhandsken kappeli uudet, nykyäänkin nähtävissä olevat ulkoasut: seinät maalattiin ja vaurioituneet hautamonumentit korjattiin. Tavastin kappeliin veistettiin uudet vaakunat palossa tuhoutuneiden tilalle Firenzessä Magnus von Wrightin ja italialaisten koristeveistäjien voimin. Venäläis-suomalainen taiteilija Wladimir Swertschkoff lahjoitti 1870-luvulla Tuomiokirkolle edelleen ikkunoissa nähtävät koristeelliset lasimaalaukset.

Ruotsin suurvaltakauden mahtimenneisyyttä korostaessa komitea ylenkatsoi katolisen keskiajan perintöä kirkossa, ja muun muassa osa keskiaikaisista kalkkimaalauksista tuhottiin pois uuden tieltä. Vasta vuonna 1884 perustettu valtion Muinaistieteellinen toimikunta – nykyinen Museovirasto – alkoi valvoa töitä Tuomiokirkossa, ja komitean toimet joutuivat kriittisemmän silmän alle. 

Muinaismuistojen palauttamiskomitean suunnitelmat ulottuivat myös sivukappeleita pidemmälle. Vuonna 1894 asetettiin valtuuskunta, jonka tehtäväksi tuli valmistella restaurointisuunnitelma, joka käsitti koko kirkon ulkoasua. Sen puheenjohtajaksi valittiin professori Eliel Aspelin-Haapkylä ja jäseniksi filosofian maisteri Emil Nervander sekä arkkitehti Magnus Schjerfbeck. Vuonna 1896 esitetystä restaurointisuunnitelmasta on muun muassa nähtävissä selkeästi, että vielä varsin tuore C. L. Engelin suunnittelema torninhuippu ei valtuuskunnan silmää miellyttänyt. Samoin haluttiin purkaa ja uudistaa keskiaikaiset epäsymmetriset yksityiskohdat, kuten holvit ja ikkuna-aukot.

Restaurointisuunnitelma seurasi vuosisadalle tyypillistä eurooppalaista restaurointi-innon perinnettä, jossa surutta tuhottiin aitoa, “epätäydellistä” vanhaa, jotta rakennus voitaisiin palauttaa edustamaan puhtaammin yhtä sen alkuperäisemmistä tyylisuunnista. Vuosisatojen aikana rakentuneessa Tuomiokirkossa komitea tavoitteli suunnitelmallaan 1400-luvun goottilaista ilmettä.  

Ehdotus sai kuitenkin runsaasti kritiikkiä osakseen. Uuden sukupolven arkkitehdit eivät allekirjoittaneet tyylipuhtauden pyrkimyksiä, vaan he näkivät arvoa myös eri aikakerrostumissa sekä epätäydellisemmissä yksityiskohdissa. Restaurointisuunnitelma lähetettiin korjauskierrokselle ja uusi, hillitympi suunnitelma esiteltiin vuonna 1901. Sekään ei saanut tuulta alleen, vaan päinvastoin keskustelu Tuomiokirkon restauroinnista hiipui ja valtuuskunnan suunnitelmat hylättiin lopullisesti vuonna 1909. 

1800-luvun lopun restaurointisuunnitelman kuvia voi tarkastella tämän linkin takaa. (Klikkaa numeroita 1-12)