1900-luku – Tutkimuksia ja tulkintaa

Suomi itsenäistyi vuonna 1917, ja samana vuonna käynnistettiin myös suunnitelmat Tuomiokirkon remontoimiseksi. Remontin yhteydessä toteutettiin arkeologiset kaivaukset, joissa etsittiin vastauksia muun muassa kirkon rakennusvaiheisiin. Oman haasteensa toivat talvi- ja jatkosota, joiden aikana kirkkoa pyrittiin kaikin voimin suojelemaan. Viimeisin peruskorjaus tehtiin 1970-luvulla. 

Turussa sekä teollisuus että kulttuuri kukoistivat, ja kaupunkiin perustettiin kaksi yliopistoa: Åbo Akademi sekä Turun yliopisto. 1930- ja 40-luvuilta lähtien Turun pinta-ala kasvoi huimasti, kun Kaarina ja Maaria sekä muita ympäröiviä kuntia liitettiin osaksi Turun kaupunkia. Vuosisadan lopulla väkimäärä oli jo reilu 172 000 asukasta. 

Tuomiokirkon peruskorjaus ja restaurointi 

Edellisellä vuosisadalla laadittiin suunnitelmia Tuomiokirkon tyylihistoriallisesta restauroinnista. Nuo suunnitelmat olivat kuitenkin vuosisadan vaihteessa saaneet niin paljon kritiikkiä osakseen, että senaatti pani suunnitelmille lopullisen pisteensä vuonna 1909. Oli kuitenkin huomattu, että Tuomiokirkko oli hieman rappeutuneessa kunnossa, ja vuonna 1917 suunnittelupöydälle nostettiinkin uudestaan Tuomiokirkon peruskorjaaminen. 

Peruskorjausta suunnittelemaan asetettiin monialainen komitea. Rakennushallitusta edusti yliarkkitehti Magnus Schjerfbeck, jonka kädenjälki oli ollut keskeinen jo vuoden 1896 restaurointisuunnitelmassa.  Tuomiokirkon isännistöstä mukaan valittiin lehtori Julius Finnberg. Mukana oli myös edustaja muinaistieteellisestä toimikunnasta, arkeologi Juhani Rinne, josta heti Tuomiokirkon remontin jälkeen tuli valtionarkeologi. Hän suoritti kirkossa mittavat arkeologiset tutkimukset, joista kerrotaan alempana. Komiteassa toimivat myöhemmin lisäksi muun muassa arkkitehti Armas Lindgren, nyttemmin erityisesti taidemesenaattina tunnettu Amos Anderson sekä koneinsinööri Rupert von Nadelstadh

Tuomiokirkon peruskorjaus oli kattava. Pökerryttävästikin kaasua tihkuneet kaasuvalot korvattiin sähkövaloilla. Samoin lämmitys uusittiin, kun rautakamiinoista siirryttiin höyrylämmitykseen, ja kirkkoon rakennettiin pannuhuone lämmityskeskukseksi. Samassa yhteydessä painunutta lattiaa korjattiin.

Rautakamiinoissa oli poltettu koksia sekä sotien aikana puuta, jonka vuoksi vahtimestarien tehtävä oli juosta ylös torniin vähän väliä tarkistamaan, etteivät kuumenneet putket olleet sytyttäneet kirkkoa tuleen. Kamiinoista tupruava noki oli ajan saatossa mustannut ja liannut Tuomiokirkon seinät ja holvit. Pinnat tulikin siksi paikata ja puhdistaa, ja erityisesti nykyisessä Agricolan sekä Kijkin kappelissa keskiaikaisia kalkkimaalauksia otettiin esiin ja restauroitiin.

Arkkitehti Armas Lindgren laati vuonna 1923 restaurointisuunnitelman, joka koski erityisesti Tuomiokirkon sisustusta. Suunnitelmissa kaavailtiin saarnatuolin, kirkonpenkkien, alttaritaulun kehyksen sekä urkufasadin uusimista. Amos Anderson sen sijaan ehdotti suunnittelukilpailua, jonka seurauksena pääkuoriin olisi sijoitettu lasimaalauksia esittämään kohtauksia Suomen historiasta. 

Peruskorjauksen valmistumista juhlittiin kesällä 1929, mutta suuret restaurointisuunnitelmat jäivät toteutumatta. Lindgrenin sisustuksellisista suunnitelmista toteutui lopulta vain urkufasadin uusiminen, eli urkupillit sijoiteltiin uudelleen. Samoin urkulehteri rakennettiin uudestaan aiempaa kapeammaksi, mutta muutoin vanha kiinteä sisustus penkkeineen ja saarnatuoleineen palautettiin paikoilleen. Andersonkaan ei saanut kirkkoon toivomiaan värikkäitä lasimaalauksia, vaikka kilpailun voittajat oli ehditty jo julkistaa. Lopulta päättäjät ajattelivat, että Tuomiokirkon valaistus olisi muuttunut liian merkittävästi, ja ikkunoiden läpi suodattuva värivalo olisi ollut liiankin katolista. 

Juhani Rinteen arkeologiset tutkimukset

Kun Tuomiokirkon kunnostustöiden sekä erityisesti uuden lämmitysjärjestelmän asennuksessa oli aiheellista avata muun muassa kirkon lattiat, avautui myös ennennäkemätön mahdollisuus kirkon tarkemmalle arkeologiselle tutkimukselle. Muinaistieteellisen toimikunnan edustaja, arkeologi Juhani Rinne (1872–1950) otti vastuulleen kirkon arkeologiset tutkimukset. Hänen apulaisekseen nimitettiin kirkkotutkija Iikka Kronqvist

Lattioiden avaamisen yhteydessä tutkittiin muun muassa lattian alla olevia hautoja. Tällöin haudoista nostettiin ylös esimerkiksi 1600-luvun vaatteita, jotka konservoitiin. Ne laitettiin näytille tuoreeseen Tuomiokirkkomuseoon, joka avattiin Ursulan kappeliin.

Merkittävimpiä Rinteen saavutuksia oli Tuomiokirkon rakennusvaiheiden ajoittaminen. Rakennusvaiheiden ajoittaminen perustui muun muassa muurien saumoihin, jotka asettivat tehtyjä laajennustöitä järjestykseen: mikä oli ensin, mitä tuli perässä? Lisäksi Rinne tulkitsi merkkejä menneistä rakenteista, kuten umpeen muuratuista ikkunoista sekä purettujen lehtereiden palkinrei’istä. Arkeologisten todisteiden lisäksi Rinne paneutui arkistomateriaaliin. 

Tutkimusten seurauksena restaurointityössä päädyttiin korostamaan sekä nostamaan esiin joitain ajallisia yksityiskohtia, mikä näkyy Tuomiokirkossa edelleen. (On kuitenkin muistettava, että nämä merkit ovat osin Rinteen omaa ja ajalle tyypillistä tulkintaa.) Esimerkiksi sakastin oven yllä on kalkituksella korostettu kivikaari, joka saattaa olla kirkon aivan vanhinta osaa. Lisäksi kirkkosalia pitkin kohti alttaria kävellessä lattiassa erottuu mosaiikkilaatoitus merkkinä varhaisimmasta laajennustyöstä, jolloin kirkon itäseinä sekä alttari rajoittuivat laatoituksen kohdalle. Samoin päätettiin luoda uudelleen muun muassa sakastin oven yläpuolella oleva puinen parveke, jollainen kirkossa oli saattanut olla jo keskiajalta lähtien. 

Myös Kankaisten kappelin oviaukkoa oli korotettu 1800-luvun loppupuolen remontissa, mutta nyt se palautettiin takaisin alkuperäiselle korkeudelleen. Näin yhdistettiin uudestaan oviaukon korotuksella katkaistu keskiaikainen kuorikäytävä, joka kiertää kirkon itäpäätyä edelleen. Kirkossa kulkiessa kannattaankin suunnata katse pitkin seiniä ja kattoja, ja erottaa sieltä menneiden rakenteiden jälkiä. 

Keskiaikaisista takoraudoista inspiroituneena Rinne suunnitteli saman tyylin mukaisesti aidat myös autuaan piispa Hemmingin pyhäinjäännösarkulle sekä nykyiseen Agricolan kappeliin kertomaan kahdesta aiemmin erillisestä, pyhän Katariinan ja pyhän Bartolomeuksen, kappelista. Myös sivulaivojen länsipäädyissä olevat rauta-aidat ovat tältä ajalta: niissä lukee latinaksi “tämä teos tehtiin Herran vuonna 1928”.

Moniin Rinteen käsityksiin pohjataan edelleen, joihinkin osin siksi, ettei uutta arkeologista tutkimusta ole liiemmin 1920-luvun jälkeen tehty. Tämä on tärkeää muistaa Tuomiokirkosta tehtyjä teoksia lukiessa. Rinne muun muassa arveli, että Tuomiokirkossa olisi ollut katolisella keskiajalla 42 pyhimysalttaria, ja tähän lukuun viittaamme edelleen. Myöskin Rinteen esittämä laajennusten rakennusjärjestys pätee yhä pitkälti. Nyttemmin Rinteen tulkintoja on kuitenkin alettu kyseenalaistaa, ja uusia tulkintoja on esitetty.

Osa Rinteen ajoituksista on voitu myöhemmällä tutkimuksella ajoittaa uudelleen. Turun kaupunki laskee syntymäpäivänsä vuodesta 1229, koska tältä vuodelta on säilynyt paavi Gregorius IX:n bulla, jossa sallitaan piispanistuimen siirto “parempaan paikkaan”. Aikansa käsityksestä poiketen Rinne tulkitsi tämän tarkoittavan piispanistuimen siirtoa Koroisista Unikankareen kummulle, eli Tuomiokirkon nykyiselle paikalle, ja Turku nappasi tulkinnasta itselleen syntymävuoden. Nykyisen tutkimuksen valossa kuitenkin ajatellaan, että vuonna 1229 olisi piispanistuin siirretty Nousiaisista Koroisiin, ja vasta vuonna 1300 nykyiselle paikalleen. Siispä myös Tuomiokirkon rakentamisen aloitus sekä Turun kaupungin synnyn ajoitus on siirtynyt lähemmäs 1200-luvun loppua. 

Ylipäänsä Rinteen ajoituksia on sittemmin siirretty myöhemmäksi. Ennen 1980-lukua tehdyissä Tuomiokirkkoa käsittelevissä teoksissa törmää esimerkiksi termiin “Hemmingin kuori”, jolla tarkoitetaan kirkon kolmilaivaista itäpäätyä ja kahdeksankulmaisten pylväiden sisäpuolelle jäävää keskiaikaista alttarinpaikkaa. Rinne ajatteli, että kyseinen laajennus olisi tehty jo piispa Hemmingin aikana, joka toimi Tuomiokirkon piispana vuosina 1338–1366. Keskiaikaisen pääkuorin rakentaminen ajoitetaan nykyään kuitenkin myöhemmälle ajalle, jopa 1400-luvun puolelle piispa Maunu II Tavastin aikaan (piispana 1412–1450). Tämän myötä myös erityisesti nykyisen Agricolan kappelin ajoitusta on siirretty myöhemmäksi: Kirkon pohjakuvaa tarkastelemalla huomaa, ettei sen rakentaminen ole voinut olla mahdollista ennen kuin kolmilaivainen laajennus oli valmis. 

Rinteen jälkeen erilaisia ajoituksia on esitetty useita muun muassa tutkijoiden Knut Draken, C. J. Gardbergin sekä Markus Hiekkasen puolelta. Myös Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän intendentti emerita Riikka Kaistilla on hyviä näkemyksiä Tuomiokirkon rakennushistoriasta. Uusia tulkintoja ovat edesauttaneet muun muassa uudet ajoitusmenetelmät, sekä uudenlainen rakennustyylianalyysi, jossa yksityiskohtia on sijoitettu maantieteellisiin yhteyksiin ympäri Pohjois-Euroopan kirkkoja. Suurelle osalle kirkon keskiaikaisista rakennusvaiheista ei kuitenkaan ole täysin varmoja ajoituksia, ja tutkimusta tarvittaisiinkin lisää. 

Myöhemmistä oikaisuista huolimatta voi varmasti todeta, että Tuomiokirkon tutkimisesta kehkeytyi Rinteelle kiitettävä elämäntyö. Arkeologisten tutkimustensa lisäksi hän julkaisi kolmiosaisen Tuomiokirkon keskiaikaa käsittelevän kirjasarjan sekä muita teoksia. Tuomiokirkossa Rinteen ajallisia kerrostumia kunnioittava ote sai kiitosta ulkomaita myöten, ja hänen metodeistaan tuli esimerkki useille ajan muinaismuistojen restaurointityömaille. 

Luulöytöjä – Tuomiokirkon reliikit

Pyhäinjäännöksillä eli reliikeillä oli Tuomiokirkossa katolisella keskiajalla suuri merkitys. Reliikit ovat sekä pyhimysten luita että muita pyhyyttä sisältäviä esineitä, ja kirkoissa niitä sisällytettiin osaksi pyhimysalttareita. Uskonpuhdistuksen jälkeen reliikit kuitenkin yhdessä pyhimyskultin kanssa menettivät merkitystään, ja pyhäinjäännöksiä siirrettiin varastoihin, joista ne usein hiljalleen joutuivat hukkateille tai tuhoutuivat. Osa Tuomiokirkon reliikeistä oli varastoitu autuaan piispa Hemmingin pyhäinjäännösarkkuun, joka itsekin vietti luterilaisella ajalla päiviään sakastin varastossa.

1700-luvun alussa isonvihan aikaan Tuomiokirkkoa oli kohdannut suuri kauhistus, kun venäläiset olivat ryöstäneet kirkosta sen katolisen ajan suojeluspyhimyksen, pyhän Henrikin, luut. 1920-luvun restaurointityön yhteydessä löydettiin kuitenkin sakastista umpeen muurattu kaappi, ja sen sisältä pääkallo sekä luita, kuten kaksi käsivarren palasta. Samaten löydettiin piispa Hemmingin pyhäinjäännösarkkuun kätketyt reliikit. Yhteensä löydös sisälsi noin 90 pyhäinjäännöstä.  

Tutkimuksia sakastin komeron luista tehtiin, ja muun muassa kirkon arkeologisia tutkimuksia johtanut Juhani Rinne julkaisi löydöksistä tehdyistä tutkimuksista teoksen “Pyhä Henrik: piispa ja marttyyri” vuonna 1932. Teokseen oli ottanut osaa tutkimuksillaan Yrjö Kajava, joka oli analysoinut luita mittausten ja anatomisten havaintojen valossa: Koska sakastin komeron luut oli säilötty visusti turvaan, ajateltiin, että jäänteiden oli oltava varastetuksi luultuja pyhän Henrikin pyhäinjäännöksiä.

Ihmetystä aiheutti myös Hemmingin pyhäinjäännösarkusta löytynyt kiinalaisesta silkkidamastista 1200-luvulla valmistettu ihmispään muotoinen reliikkisäiliö eli relikvaario, jonka sisältä löytyi leuan sekä pään luita. Relikvaarion kirjailussa on kuvattu Ruotsin kuningas pyhä Eerik, jonka vuoksi myös pyhäinjäännökset uskottiin tällöin Eerikille kuuluneiksi.

Muut Hemmingin pyhäinjäännöslippaan luulöydöt kuuluivat usealle eri henkilölle, mutta suurin osa niistä oli kuulunut vankkarakenteiselle, vanhemmalle miehelle; kenties piispa Hemmingille itselleen? Muita luunpalasia identifioitiin kuuluneeksi muun muassa pyhän Ursulan kultille sekä pyhälle Birgitalle. Joukossa oli myös nykyisin Suomen kansallismuseossa esillä olevat Getsemanen kivet, eli joukko niitä kiviä, joille Jeesus Getsemanen puutarhassa rukoillessaan ennen vangitsemistaan vuodatti hikipisaroita.

Löydösten jälkeen reliikit siirrettiin Kansallismuseoon tutkimuksia varten, ja vuonna 1952 ne luetteloitiin kuuluvaksi osaksi museon kokoelmia Tuomiokirkon epävirallisena talletuksena. Vuonna 1998 reliikit nousivat jälleen esiin, kun Helsingin katolinen Pyhän Henrikin seurakunta pyysi yhtä reliikkiä, pyhän Henrikin kyynärvarren luuta, itselleen. Vastaukseksi Turussa havahduttiin pyytämään reliikkejä Kansallismuseosta takaisin Tuomiokirkkoon, niiden alkuperäiseen kotiin. Asiasta kiisteltiin puolin ja toisin, kunnes vuonna 2007 suurin osa reliikeistä saatiin takaisin Tuomiokirkkoon, ja Pyhän Henrikin seurakunta sai talletuksena kyynärluun. Uuden vuosisadan alussa heräsi myös uudenlainen tutkimuskiinnostus reliikkejä kohtaan, ja siitä lähtien Tuomiokirkon reliikkejä on tutkittu aika ajoin näihin päiviin saakka.

Tarkemmin reliikkien tutkimusta ja uusia tutkimustuloksia esitellään 2000-luvun puolella tämän linkin takaa.

Apua tutkimuksiin -sivulla on listattu avoimen lukuoikeuden tutkimuksia liittyen Tuomiokirkon reliikkeihin. 

Talvi- ja jatkosota Tuomiokirkosta nähtynä

Toisen maailmansodan riehuessa Euroopassa sotivat myös Suomi ja Neuvostoliitto keskenään. 105 päivää kestänyt talvisota (1939–40) ja siitä seurannut jatkosota (1941–44) jättivät jälkensä myös Turkuun sekä Tuomiokirkkoon. Erityisesti hävitystä koki muun muassa Turun linna, sillä venäläiset pommikoneet suuntasivat tuhonsa strategisesti merkittävälle satama-alueelle. Pommeja putoili kuitenkin myös lähelle Tuomiokirkkoa rakenteita vavahduttaen, ja niistä syntyvien paineaaltojen seurauksena useat Tuomiokirkon ikkunoista tuhoutuivat. Tästä syystä suuri osa kirkon nyt nähtävistä ikkunoista (Swertschkoffin lasimaalaukset poislukien) on vasta sotien jälkeisissä korjauksissa tehtyjä. 

Suurilta sotavahingoilta siis onneksi vältyttiin. Tuomiokirkossa oli vuorokauden ympäri kirkon työntekijöitä päivystämässä valmiina sammutustöihin siltä varalta, että liian lähelle kirkkoa tippuisi pommi, joka voisi sytyttää rakennuksen tuleen. Lisäksi muun muassa arvoesineet, alttaritaulu sekä Wladimir Swertschkoffin lasimaalaukset oli siirretty sotien ajaksi turvaan, minkä ansiosta ne ovat säilyneet meidän päiviimme asti. Jumalanpalveluksia pidettiin sotien ajan sakastissa.

Koska Tuomiokirkko ei ollut varsinainen pommitusten kohde, pystyi se toimimaan merkittävänä tukikohtana. Ylhäällä tornissa, lähes 100 metrin korkeudessa merenpinnasta, toimi nimittäin lottien joukko “harmaat naakat”. Lotat kiipesivät ylös torniin ottamaan radiolla vastaan sataman sota-aluksilta tulevia sanomia ja lähettämään ne eteenpäin.

Sota-ajalta peräisin on myös eräs suomalaisille tuttu perinne. Jatkosodan aikana, 19.6.1944 lähtien, on Yleisradio lähettänyt puolenpäivän Turun tuomiokirkon kellonlyönnit radion välityksellä koko kansalle. Idea virkosi Amos Andersonin omistamasta Hufvudstadsbladetissa julkaistusta runosta. Heinäkuussa jatkosodan vaikealla hetkellä presidentin puoliso Gerda Ryti vetosi kansaan, jotta kaikki rukoilisivat yhtä aikaa radiossa soivien kellonlyöntien aikaan isänmaan puolesta. Rauha solmittiinkin myöhemmin syyskuussa. Nykyään puolenpäivän kellot soivat arkisin Yleisradion Radio 1 sekä Radio Vega -kanavilla. Nykyinen kellonsoitto on äänitetty vuonna 2006.

Kuulkaamme joka päivä vanhalta ristin paikalta, Auran rannalta tuomiokirkon korkeasta tornista, jonka kellot laskevat tunnit, jotka lipuvat kuin mahtava ajan virta tummaan mereen, kuulkaamme kellojen kumeat lyönnit, kun päivän kahdestoista hetki on käsillä.

Tekniikka kuntoon – 1970-luvun remontti 

Vielä vuosisadan loppupuolella, 1970-luvulla, tuli Tuomiokirkon uusi remontti ajankohtaiseksi. Vuosien 1976–1979 korjaustyöt keskittyivät pääasiassa kirkon nykyaikaistamiseen sekä paloturvallisuuden lisäämiseen. Tuomiokirkosta puuttuivat muun muassa erilaiset huoltotilat, ja sen teknillisissä ominaisuuksissa oli toivomisen varaa. Yksinkertaista ei suunnitelmien laatiminen kuitenkaan ollut, sillä kansallispyhäkön korjaaminen ei ollut vain seurakuntien asia, vaan siitä vastasivat myös kirkkohallitus sekä valtion muinaistieteellinen toimikunta, eli nykyinen Museovirasto. 

Tuomiokirkon kuparikatto oli ollut aiheellista korjata jo 1960-luvun lopulla, ja nyt uudessa remontissa käytiin vesikattojen kimppuun. Vanhaa katetta purettaessa huomattiin niissä käytetyn kuparin olevan epäpuhdasta, eli sen sulatuksessa saatiin erotetuksi kultaa sekä hopeaa. Näistä materiaaleista valmistettiin myöhemmin ehtoollispikareita sekä arkkitehti Ola Laihon suunnitelmien mukaan pääkuorissa nykyisin sijaitseva kastemalja.

Myös kirkon tornia korjattiin, sillä muun muassa painavat, heiluvat kirkonkellot olivat heikentäneet tornin rakenteita. Samoin aikakello kunnostettiin, ja kellotaulu maalattiin ja sen numerot uusittiin. Paloturvallisuuteen kiinnitettiin entistä tarkempaa huomiota, ja ullakko sekä torni jaoteltiin sisältä paloturvallisuuden nimissä pienempiin palo-osastoihin. Jo aiemmin oli kirkkoon asennettu sprinklerilaitteisto. 

Pieniä korjauksia tehtiin siellä täällä. Erilaisia halkeamia saarnatuolissa sekä seinissä ja holveissa paikkailtiin, ja tulevia vahinkoja estettiin uusin vetotangoin. Myös pääkuorin freskot sekä muutamat sivukappeleiden hautamonumentit olivat konservoinnin tarpeessa. 

Lisäksi ajan tekniikka otettiin laajalti käyttöön Tuomiokirkossa. Kirkon vahtimestarit pystyivät nyt kätevästi säätelemään sekä valaistusta että kellojen soittoa sakastiin rakennetusta ohjauskeskuksesta käsin. Kirkon oma vanha höyrylämmityslaitteisto purettiin, ja Tuomiokirkko yhdistettiin valtion lämpökeskukseen, joka sijaitsi lähellä olevan Maaherran makasiinin tontilla. Myös sähköistys uusittiin – pilareissa ja kappeleissa olevat valaisimet suunnitteli arkkitehti Ola Laiho. 

Kävijälle näkyvimmät merkit vuosikymmenen remontista ovat valaistuksen lisäksi muun muassa Ursulan kappeliin sijoitetut saniteettitilat, jotka valmistettiin erillisenä rakennuksena, jottei keskiaikaisiin rakenteisiin tarvinnut kajota. Ursulan kappelissa oli ennen remonttia toiminut Tuomiokirkkomuseo, joka nyt uudistettiin ja siirrettiin yläkertaan eteläiselle lehterille. Myöskin aulaan rakennettiin kiinteä info- ja myyntitiski. Tulijoita tervehtimään aulaan siirrettiin Emil Wickströmin vuonna 1910 veistämä Mikael Agricolan pronssipatsas, joka aiemmin oli sijainnut Pormestarin kuorissa. 

Kun remontti vuonna 1979 valmistui, päästiin seuraavana vuonna juhlimaan vielä upouusien urkujen käyttöönottoa. Tuomiokirkon urkulehterillä komeilevat 81-äänikertaiset pääurut valmisti Veikko Virtanen Oy. Ne ovat Suomen suurimmat mekaaniset urut ja pillimäärältään toiseksi suurimmat urut heti Lapuan tuomiokirkon urkujen jälkeen. Varsinkin kesäisin Tuomiokirkossa vieraileva saattaa useinkin päästä kuulemaan, kuinka uruilla harjoitellaan. Tällöin ne soivat komeasti kaikuen läpi kirkkosalin, sillä urkupillejä on myös alttaritaulun takana. Lisäksi Tuomiokirkossa on urut Tarkk’ampujan kappelissa sekä saarnatuolin viereiset kuoriurut, ja siirrettävä urkupositiivi.