1500-luku – uskonpuhdistuksen vuosisata

1500-luvulla keskiajaksi nimitetty aikakausi taittui uuden ajan alkuun. Euroopassa puhalsivat reformaation eli uskonpuhdistuksen tuulet, jotka rantautuivat Suomeenkin Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan toimesta. Vuosisadan aikana myös Turun hiippakunnassa omaksuttiin hiljalleen luterilaiset opit, jotka muuttivat niin kirkon sisältöä kuin ulkonäköä. Myös Uusi testamentti ilmestyi ensimmäistä kertaa suomen kielellä. Maan toinen hiippakunta, Viipurin hiippakunta, perustettiin vuonna 1554 vastaamaan itäisimpien alueiden seurakunnista.

Vuosisadan puolivälistä lähtien Turun linnaa laajennettiin runsaasti Juhana-herttuan toimesta, ja renessanssihovielämä saapui Turkuun. Suurin osa kaupungin porvareista oli ollut saksalaisia hansakauppiaiden jälkeläisiä, mutta heidän valtansa alkoi valua kotimaisten porvareiden käsiin. Ulkomaankauppa kukoisti ja elintaso nousi. Vuosisadan lopulla Turussa asui reilu 3000 henkeä.

Piispa Hemmingin autuuttamisjuhla – keskiajan loppusoitto

Muistatko vielä keskiajan piispa Hemmingin? Hemmingistä kerrottiin 1300-luvulla, jonne pääset tämän linkin takaa.

Puinen koristeleikattu baldakiini- ja arkkurakennelma, jonka sisällä pienempi puinen pyhäinjäännöslipas
Kuva: Aarne Ormio / Kirkkohallitus

Vuonna 1366 kuollut piispa Hemming oli vahvasti läsnä Tuomiokirkossa kuolemansakin jälkeen. Hänen haudallaan poltettiin vielä 1500-luvun alussa kynttilää päivittäin. Ihmiset uskoivat Hemmingin ihmeellisyyteen niin, että he esittivät entiselle piispalle esirukouksia aivan kuten muillekin ajan pyhimyksille oli tapana. Näitä toteutuneita esirukouksia ja muita Hemmingin nimissä tehtyjä ihmeitä alettiin kirjata ylös viisikymmentä vuotta myöhemmin piispan kuoleman jälkeen.

1400-luvun loppupuolella käännyttiin paavin puoleen, sillä Hemmingistä haluttiin toinen paikallinen pyhimys Pyhän Henrikin rinnalle. Ihmetekoja oli kertynyt kiitettävästi, joten vuonna 1497 paavi Aleksanteri IV antoi luvan siirtää piispa Hemmingin luut pyhäinjäännöslippaaseen. Hemming julistettiin autuaaksi, eräänlaiseksi pyhimyksen esiasteeksi, ja hulppeat autuuttamisjuhlallisuudet vietettiin Tuomiokirkossa vuonna 1514. Ainakin juhlasuunnitelmien mukaan kynttilöin valaistussa kirkossa lenteli kyyhkysiä, ja ihmisten päälle satoi kukkien terälehtiä sekä poksahtelevia tappurapalloja.

Kanonisointiprosessi eli pyhimykseksi julistamisen prosessi kuitenkin keskeytyi ennen aikojaan. Vuonna 1527, eli reilun kymmenen vuoden päästä autuuttamisjuhlasta, Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa irrotti itsensä paavin vallasta, ja maan reformaatioprosessi käynnistyi siinä missä kanonisointiprosessi pysähtyi. Hemmingistä ei koskaan ehditty julistaa pyhimystä, vaan hän jäi “autuaaksi Hemmingiksi”.

Autuaan piispa Hemmingin puinen pyhäinjäännösarkku on kuitenkin edelleen nähtävissä Tuomiokirkossa. Oheisessa kuvassa näkyvän arkun sisällä olevassa pienessä lippaassa säilytettiin reliikkejä eli pyhäinjäännöksiä, lipas on ajoitettu 1400-luvun alkupuolelle. Sinne juuri piispa Hemminginkin luut mahdollisesti siirrettiin. Ympäröivä arkun teline valmistettiin todennäköisesti autuuttamisjuhlaa varten. Uskonpuhdistuksen jälkeen tarpeettomaksi jäänyt pyhäinjäännösarkku siirrettiin sakastin kiviseinien suojaan lukkojen taakse varastoon. Tämän ansiosta, kuin ihmeen kaupalla, on pyhäinjäännösarkku säilynyt useista tulipaloista meidän päiviimme saakka.

YouTube-video

Kuningas Kustaa Vaasa ja Ruotsin reformaation alkusysäys

Aikalaismuotokuva Kustaa Vaasasta kuninkaana
Kustaa Vaasa. Kuva: Wikipedia

Ehteliään Ruotsin kuningas Kustaa Vaasan (1496–1560) aikana Ruotsi luotsattiin kohti esimodernia valtiota. Vuonna 1523 kruunattu kuningas muun muassa tehosti verotusta, uudisti hallintoa lujittaen kuninkaan sekä valtion valtaa, vakiinnutti perintökuninkuuden sekä toteutti reformaation Ruotsin alueella.

Kustaa Vaasan vaikutukset kirkkoon olivat suuret. Jo valtansa alkuvuosina Kustaa Vaasa muun muassa kajosi kirkon perimiin kymmenysveroihin, mutta suurin käänne oli vasta edessä. Wittenbergissä jo vuonna 1517 Martti Luther oli laatinut kuuluisat teesinsä, mikä lopulta johti luterilaisen, protestanttisen suuntauksen syntyyn sekä eriytymiseen katolisesta kirkosta. Ruotsissa Västeråsin valtiopäivillä vuonna 1527 hyväksyttiin reformaation sekä kirkkoreduktion käynnistäminen valtakunnassa. Kustaa Vaasa irrotti kirkon paavin vallasta ja julistautui itse kirkon pääksi.

Kustaa Vaasan syyt uuden luterilaisen opin hyväksymiseksi perustuivat vankasti poliittisiin sekä taloudellisiin syihin. Paavin vallasta irtautuneena siirtyi kirkon valta tiiviimmin kuninkaan omiin käsiin. Kuninkaan oikeudeksi tuli esimerkiksi nimittää uusi piispa. Kirkon valta väheni muutoinkin, sillä enää piispoilla ei ollut oikeutta osallistua Ruotsin valtaneuvostoon, jonka tehtävänä oli toimia kuninkaan neuvonantajana. Kirkon omaisuutta takavarikoitiin kruunulle runsain mitoin: kultaiset alttarivälineet sulatettiin, kirkon maaomaisuus otettiin kruunulle ja kirkon verotusoikeus poistettiin.

Kustaa Vaasa asetti myös kelloveron, jonka seurauksena oli jokaisen kirkon luovutettava toiseksi suurin kellonsa sulatettavaksi kuninkaan velkojenmaksuun.

Entä mitä uusi luterilainen oppi piti sisällään? Martti Lutherin keskeisimpiä kritiikin kohteita olivat olleet muun muassa paavin valta, aneet sekä ylipäänsä ne katolisen kirkon piirteet, joiden pohja ei löytynyt Raamatusta. Luterilaisen opin keskiöön nousikin sana: kaikkien opin linjausten tuli perustua Raamattuun. Jokaisen tuli lisäksi voida lukea ja kuulla Jumalan sanaa omalla äidinkielellään.

Myöskään pyhimykset eivät kuuluneet luterilaiseen oppiin. Tuomiokirkostakin pyhimysalttarit poistettiin ja reliikkisäiliöt sekä pyhimyspatsaat joko takavarikoitiin kruunun toimesta tai siirrettiin ullakoille sekä varastoihin. Myös luostarit lakkautettiin ja Kuusiston komea piispanlinna määrättiin purettavaksi. Sen kiviä käytettiin Turun linnan laajennustöissä. Luterilaiset papit saivat mennä naimisiin, ja alkoi syntyä pappissukuja. Ensimmäinen avioitunut suomalainen pappi oli Suomen uskonpuhdistuksen edelläkävijä, tuomiokapitulin arkkiteini Petrus Särkilahti.

Reformaation seurauksena kirkot köyhtyivät, opetuksesta sekä sairaista huolehtiminen kärsi ja poissa oli se kultakimallus ja hulppeus, joka oli kerrytetty Tuomiokirkkoon sen katolisen historian aikana. Kuin keskiajan luvun sulkemiseksi, Tuomiokirkko myös paloi vuonna 1546 tuhoten keskiaikaisen puisen sisustuksen lähes kokonaan. Reformaatio antoi sysäyksensä kuitenkin myös uudenlaisen uskonharjoituksen muodostumiselle, suomen kirjakielen syntymiselle sekä pitkällä tähtäimellä koko kansan sivistykselle.

Reformaatiopiispa Mikael Agricola ja suomen kirjakielen synty

Agricolan patsas Tuomiokirkon tiiliseinää vasten
Agricolan patsas, kuva: Timo Jakonen

Keskiajallakin kirkoissa oli jo saarnattu suomen kielellä, vaikka messut laulettiin latinaksi. Lutherin oppien mukaan jokaisen tuli kuitenkin myös pystyä itse lukemaan uskostaan omalla äidinkielellään. Sanasta tuli luterilaisen jumalanpalveluksen sekä uskonelämän keskeisin osa. Ensimmäinen ruotsinkielinen jumalanpalvelus pidettiin Tuomiokirkossa vuonna 1536.

Siinä missä kruunu huolehti kirkon omaisuuden takavarikoimisesta, jäi uuden uskon juurruttaminen piispojen tehtäväksi. Suomen reformaatiopiispaksi nimitetään Mikael Agricolaa (Mikael Olavinpoika, n. 1510–1557). Pernajalaissyntyinen Agricola lähti pappisvihkimyksensä jälkeen jatko-opintoihin Wittenbergiin, jossa hän toimi Martti Lutherin oppilaana. Saksassa Agricola sai ensikäden luterilaisia oppeja, jotka hän toi mukanaan palattuaan Suomeen maisterina. Vuonna 1539 Agricolasta tuli Katedraalikoulun rehtori.

Suomen kieltä oli toki puhuttu maassa jo vuosisatoja, mutta kielellä ei ollut vakiintunutta kirjoitusasua. Agricola ryhtyikin luomaan suomen kirjakieltä. Hänen ensimmäinen teoksensa, ja samalla ensimmäinen suomenkielinen teos, “Abckiria” julkaistiin vuonna 1543. Teos sisälsi sekä katekismuksen että aapisen. Agricolan kynästä syntyi keskeisiä kirkollisia tekstejä sekä suomennoksia, jotka helpottivat pappien työtä sekä saarnaamista suomen kielellä. Uuden testamentin suomennos ilmestyi vuonna 1548. Agricolan tavoitteena oli kääntää koko Raamattu suomeksi, mutta haave kaatui rahoitusvarojen puutteeseen.

Vuonna 1554 Kustaa Vaasa nimitti Agricolan Turun hiippakunnan piispaksi. Piispankaudellaan Agricola juurrutti luterilaista oppia hiippakuntaan. Vuonna 1557 Agricola lähti Suomen edustajana osana kuninkaan rauhanvaltuuskuntaa kohti Moskovaa, sillä ruotsalaisten ja venäläisten väliset rajariidat olivat aiheuttaneet jo pitkään levottomuuksia. Paluumatkallaan Agricola menehtyi äkilliseen sairauteen, ja hänet haudattiin matkan varrella olleeseen Viipuriin. Hänen tarkkaa hautapaikkaansa ei tiedetä, mutta oletettavasti Agricola sai viimeisen leposijansa Viipurin vanhan tuomiokirkon lattian alta. Turun tuomiokirkon Pyhän Ristin kappeli nimettiin Agricolan kappeliksi Agricolan juhlavuotena 2007.

Meillä on edelleen käytössä satoja sanoja, jotka Agricola keksi työnsä johdosta. Näitä ovat esimerkiksi omatunto sekä hallitus. Mutta mitä voisivat tarkoittaa luutarha, näkypaikka tai vertaveli?

Agricolan jälkeenkin reformaatiotyö jatkui häntä seuranneiden piispojen toimesta. Västeråsin valtiopäiviltä lähtien kesti melkein seitsemän vuosikymmentä, kunnes luterilainen oppi saatiin vakiinnutettua maassa. Vasta Uppsalan kirkolliskokouksessa vuonna 1593 hyväksyttiin luterilaisuus Ruotsin valtionuskonnoksi.

Paavali Juusten ja “Suomen piispainkronikka”

Toinen merkittävä reformaatiopiispa oli piispa Paavali Juusten (n. 1520–1575). Viipurista lähtöisin oleva Juusten opiskeli Agricolan tavoin Martti Lutherin oppilaana Wittenbergissä. Juusten toimi aluksi Viipurin hiippakunnan piispana vuosina 1554–1563, ja heti tämän jälkeen Turun hiippakunnan piispana vuoteen 1575 saakka.

Piispana Juusten jatkoi reformaatiotyötään Suomessa, mutta hänet muistetaan vielä merkittävämmin Suomen ensimmäisenä nimeltä tunnettuna historiankirjoittajana. Juustenin latinankielinen “Suomen piispainkronikka” eli alkuperäiseltä nimeltään “Catalogus et Ordinaria Successio Episcoporum Finlandensium” julkaistiin 1570-luvulla. 

Juusten kokosi aikaisempien piispojen muistiinpanojen sekä ylös kirjattujen aikalaiskertomusten kautta tietoja piispoista, jotka olivat ennen häntä olleet Turun hiippakunnan johdossa. Näiden tietojen pohjalta Juusten kirjoitti piispojen elämäkerrat sekä heidän merkittävyytensä ja tekonsa Turun hiippakunnassa. Lisäksi Juusten teoksensa esipuheessa kertoi, kuinka aiempien piispojen teot toimivat myös opetuksena sekä lohtuna maan tuleville piispoille.

Toisin kuin moni aikalaishistorioitsija, Juusten ei yrittänyt piispainkronikan kautta luoda mahtimenneisyyttä kansalleen tai pyrkinyt mustamaalaamaan katolisia keskiajan piispoja. Tästä syystä “Suomen piispainkronikka” on edelleen Suomen tärkeimpiä lähdeteoksia, mitä tulee keski- sekä uskonpuhdistusajan Tuomiokirkkoon sekä Turun hiippakuntaan. 

Juusten kuoli vuonna 1575. Hänet haudattiin Turun tuomiokirkon keskiaikaiseen pääkuoriin, eli nykyisten etuvirsitaulujen edustalle, mutta hänen tarkkaa leposijaansa ei tiedetä. 

Siispä minä olen kerännyt Suomen piispojen nimet ja elämänvaiheet sellaisina kuin edeltäjämme ovat ne aikaisemmin kuvaaminaan jättäneet jälkeensä. Mihin he ovat lopettaneet, siitä olen minä jatkanut,[--]